Fiktiivisellä tekstillä on joskus lähes maagisia voimia. Lukija tietää lukiessaan, että lukee fiktiivistä – siis kuvitteellista – tarinaa, mutta uskoo siihen silti. Hyvän romaanin kohdatessaan lukija ottaa romaanin maailman vastaan ja hyväksyy sen. Näin voisi tapahtua. Ei ehkä minulle, mutta jollekin joskus, jossain, lukija saattaa ajatella.
Vilja-Tuulia Huotarisen ihanassa romaanissa Valoa valoa valoa 14-vuotias päähenkilö Mariia elää 1980-luvulla, jolloin Tshernobylin ydinvoimala räjähtää. Mariia myös rakastuu. Uskottavaa, eikö totta? Todellisten tapahtumien varaan lukijan on turvallista heittäytyä. Vaikeammaksi heittäytyminen menee, jos todellisten elementtien sekaan lisätään jotain normaalimaailmaan kuulumatonta, kuten vaikkapa peikkoja tai velhoja.
Oikeastaan peikot ovat kuuluneet suomalaiseen eläimistöön aina. Niitä on vain vaikea havaita, sillä ne ovat hyvin arkoja ja liikkuvat vain öisin. Peikkoja vilahtelee suomalaisessa mytologiassa ja kansansaduissa, eikä ihme, sillä metsämme ovat hyvä koti peikoille. Näin kerrotaan Johanna Sinisalon romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi, jonka kuvaamassa maailmassa peikot ovat susien ja karhujen rinnalla todellisia, vaikkakin harvinaisia, petoeläimiä Suomessa. Vaikea uskoa? Luottavainen lukija kuitenkin heittäytyy tarinaan mukaan, eikä ensimmäisten sivujen jälkeen kyseenalaista sen uskottavuutta. Näin voisi tapahtua, jos peikkoja eläisi Suomessa, lukija ajattelee.
Kuva elokuvasta Trolljegeren.
Pitkälti on kysymys myös odotushorisontista, eli siitä, mitä jo ennen lukemista odotamme romaanilta ja miten romaani niihin odotuksiin vastaa. Jos odotamme Tshernobylin räjähtämistä 1980-luvulle sijoittuvassa romaanissa ja saamme sen, olemme tyytyväisiä. Mutta jos odotamme Tshernobyliä ja saamme sen sijaan robotteja taistelemassa vampyyreja vastaan, hämmennymme. Silloin romaanin kuvaavaa maailmaa on vaikeampi hyväksyä. Voisiko näin tapahtua? Lukija joutuu silloin määrittämään odotushorisonttinsa uudelleen, ja joko pitää tapahtumia romaanin kuvaamassa maailmassa uskottavina tai sitten ei.
Lukija voi kyllä lukiessaan helposti hyväksyä robotit ja vampyyrit, velhot, kaiken maailman aaveet ja limahirviöt. Jopa Marsipaanimiehen ja Freddy Kruegerin. Ei lukija huuda mielessään, että ei tällaista voisi tapahtua! jos hän on hyväksynyt romaanin kuvaaman maailman lainalaisuudet; vähän niin kuin taikurin yleisö uskoo siihen, että taikuri voi vetää tyhjästä hatusta esiin kanin tai leikata naisen kahtia. Tai eihän kukaan yleisössä usko, että taikuri tekisi niin oikeasti. Mutta hyvään tarinaan on mahtavaa heittäytyä mukaan.
Mutta joskus käy niin, että lukija ei pelkästään hyväksy romaanin maailmaa ja pidä sitä uskottavana, vaan ottaa sen täysin totuutena. Oi, mikä kirjailijan haave! Niin voi käydä tottuneellekin lukijalle. Esimerkiksi käyköön Katja Ketun hieno romaani Kätilö. Se on selvästi fiktiota, kuten romaanit aina, mutta naamioitu tositarinaksi. Esipuhe ja jälkisanat luovat vaikutelmaa siitä, että tarina olisi todellakin tapahtunut. ”Tässä teoksessä esitetyt päiväkirjat ja merkinnät ovat aikalaistensa tekemiä”, esipuhe alkaa.
Uskottava kätilö romaanista Kätilö. Kuva: MTV.
Tällainen lukijan vakuuttelu on tyypillistä vanhalle kirjallisuudelle. Olipa kerran, romaani sanoo, ja me uskomme. Näin on joskus tapahtunut, me ajattelemme. Mitä mahtavia voimia kirjallisuudella välillä onkaan, suorastaan maagisia.
Koivunlehti, linnunrata 