Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Lukupiirimme valitsi luettavaksi tuoreen Nobel-voittajan, Kazuo Ishiguron, romaanin Menneen maailman maalari (1986, suom. 1988). Teos on Ishiguron tuotannon alkupäästä ja hyvin erilainen verrattuna esimerkiksi fantasiaelementtejä sisältäviin romaaneihin Ole luonani aina (2005) sekä Haudattu jättiläinen (2015).

ishiguro

En tuntenut brittikirjailija Ishiguron tuotantoa lainkaan ennen tämän teoksen lukemista. Ishiguron teokset eivät yleensä sijoitu Japaniin, vaikka hän on siellä syntynyt. Menneen maailman maalari tekee tässä poikkeuksen: kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Japaniin, Nagasakiin. Toinen maailmansota ja sen häviäminen näkyvät teoksessa vahvasti. Joka puolella on raunioita, pommitusten jälkiä ja muistoja sodassa kuolleista. Kerronta on realistista ja paljastaa länsimaalaiselle lukijalle paljon Japanin tapakulttuurista.

Romaanin päähenkilö on eläkkeellä oleva taidemaalari Masuji Ono, jolla on kaksi tyttöä. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodassa. Nyt nuorempi tytöistä, 25-vuotias Noriko, on menossa naimisiin. Tämä avioliiton valmistelu eri seremonioineen toimii nykyhetken aikatason pääjuonena. Romaanin ajalliset miljööt ovat kiinnostavia, mutta lukijalle hieman työläitä seurata. Nykyhetken aikatasolla ollaan siis 1940-luvun Nagasakissa, mutta minäkertoja pysäyttää kerronnan usein ja uppoutuu muistoihinsa, joiden tarkkaa vuotta tai edes vuosikymmentä on lukijan mahdoton tietää. Välillä ollaan Onon nuoruudessa, välillä taas lähellä eläkeikää. Lukuisat ajalliset siirtymät jonnekin menneisyyteen rakentavat suurimman osan kirjasta. Nykyajan aikataso, aina välillä kun sinne palataan, on virkistävän suoraviivaista luettavaa hankalien, hämärien muistojen vastapainoksi.

Romaanin ansioihin kuuluu minäkertoja, joka osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Hän on erittäin subjektiivinen, kuten minäkertojat yleensä, mutta on ilahduttavasti tietoinen siitä. Kesken muistelmiensa hän saattaa mainita, ettei muista kyseistä tapahtumaa kovin tarkkaan, tai että hänen muistikuvansa ovat muuten vain horjuvia: ”Saattaa hyvinkin olla, että tilanteen jännittävyys sai minut juomaan hiukan nopeammin kuin olin aikonut, sillä muistikuvani illasta eivät ole aivan niin kirkkaita kuin ne voisivat olla.” Ono on tietoinen epäluotettavuudestaan, ja se asettaa hänen luotettavuutensa vieläkin enemmän kyseenalaiseksi. Lisäksi muut henkilöhahmot sanovat useassa kohdassa romaania, että ovat eri mieltä kertojan kanssa asioiden kulusta. ”Minä olen epäilemättä erittäin huonomuistinen, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mistä isä puhuu”, sanoo Onon tytär Setsuko kohteliaasti, kun on varma, että koko isän kuvaamaa keskustelua ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Japanin kulttuuri ja käytösnormit ovat romaanissa niin koukeroisia ja kuin hiuksenhienolla langalla tasapainottelua, että suomalainen turisti putoaisi rytinällä alas. Japanin kulttuurin konteksti onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Romaanin perusteella japanilaiset eivät näköjään sano koskaan toisilleen ”ei” – vaikka isä puhuisi täyttä lööperiä. Silloin sanotaan kohteliaasti ”isä erehtyy”. Vähän monimutkaisemmassa asiassa, kun Sensei haluaa itselleen kaikki loputkin päähenkilön maalaukset, jotta voisi tuhota ne, saatetaan käydä tämänkaltainen, kohtelias dialogi:

– Minulle [Senseille] on kerrottu, että sinulla [päähenkilöllä] on yksi tai kaksi hiljattain valmistunutta työtä, jotka eivät kuitenkaan ole minun hallussani olevien maalausten joukossa.

– On mahdollista, että on yksi tai kaksi työtä, jotka eivät olleet samassa varastossa kuin muut.

– Ehkä sinä tuot minulle ne maalaukset, Ono. Olen hyvin innostunut näkemään ne.

– Olisin tietysti äärimmäisen kiitollinen, jos Sensei lausuisi niistä mielipiteensä. En muista kuitenkaan varmasti, mihin olen ne pannut.

– Minä luotan siihen, että teet kaikkesi löytääksesi ne.

– Niin toki, Sensei. Mutta sitä ennen minä ehkä haen Senseiltä ne toiset maalaukset, joille hän on ystävällisesti suonut huomiota. Ne varmasti aiheuttavat epäjärjestystä hänen huoneissaan, joten haen ne heti pois.

– Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi niillä maalauksilla, Ono. Riittää, että löydät jäljellä olevat ja tuot ne minulle.

– Ikävä kyllä, Sensei, minä en pysty löytämään jäljellä olevia töitä.

– Ymmärrän, Ono. Sinusta siis tuntuu, että et voi tuoda niitä maalauksiasi minulle.

– Niin, Sensei. Pelkään pahoin että en.

Yllä oleva katkelma romaanista kertoo paljon siitä tyylistä, millä japanilaiset romaanin aikana puhuivat toisilleen. Monen lukupiirini jäsenen mielestä kirjan parhaita puolia olivatkin kurkistukset tähän suomalaisille vieraaseen kulttuuriin. Kohteliaat käytöstavat ja ennen kaikkea kunniakysymykset näkyivät arkipäiväisissäkin asioissa jatkuvasti. Onon tyttären avioliittoneuvotteluja – kyseessä oli enemmän tai vähemmän järjestetty avioliitto – määrittivät tuhannet pikku kohteliaat koukerot, joista kaikki olivat tietoisia. Miain eli tulevan hääparin ensimmäisen tapaamisen lähestyessä minäkertoja jännittää, saisiko sulhasen perhe pengottua hänen menneisyydestään liikaa arkaluonteista materiaalia, joka saattaisi kariuttaa avioliittoneuvottelut. Tuon ajan Japanissa sulhasen perhe nimittäin usein palkkasi yksityisetsiviä, jotka tarkastivat morsiamen ja tämän perheen taustat. Onon taustassa on paljonkin kyseenalaista, sillä hän on työskennellyt Japanin sotapropagandakoneistolle ja maalannut sotaa ihannoivia tauluja. Tämän hän haluaa pitää salaisuutena.

Onon ja hänen tyttäriensä väliset suhteet ovat kirjassa myös mielenkiintoisia. Kunnioitus vanhempia kohtaan näkyy tavallisissakin keskusteluissa, ja samoin niissä näkyy se, kuinka mies on selvästi perheen pää. Ichiro, minäkertojan 8-vuotias tyttärenpoika, saa monessa kohdin äänensä paremmin kuuluville kuin äitinsä tai tätinsä. Minäkertoja selventää Ichirolle, että naiset pelkäävät hirviöelokuvia ja että sake on miesten juoma – jota pikku-Ichiro kärttää siitä lähtien. Kirjassa esitetty naisten ja miesten vastakkainasettelu on vanhanaikainen, mutta kyseessä on toki 1940-luku. Olisi mielenkiintoista lukea taas jokin ihan uusi japanilainen romaani ja katsoa, miten sukupuoliroolit on siinä kuvattu. Viimeisin lukemani japanilainen romaani on Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet (2013), joka oli – yllätys, yllätys – paljon modernimpi.

Menneen maailman maalari -romaanissa on paljon hyvää, mutta loppujen lopuksi siinä ei kovin paljon asioita tapahdu. Miai-seremonia on romaanin jonkinlainen kliimaksi, mutta kovin selvää draaman kaarta romaanista ei löydy. Se alkaa keskeltä ei mitään, ja loppuu kesken kaiken – kaikki jää auki. Romaanin suuret tapahtumat, kuten mahdolliset häät, hypätään yli ja mainitaan sivulauseessa, jos edes siellä. Hidas tempo kuvastaa varmasti japanilaista mentaliteettia ja kykyä nauttia hetkestä. Menneisyyden painolasti, jota Ono kantaa, tulee toki lukijalle selväksi, mutta nykyhetkessä olisi voinut pysyä hetken kauemmin. Nyt lukijalle jää epäluotettavan kertojan jäljiltä kirjan luettuaan omituinen tunne; mitä koko kirjassa oikeastaan edes tapahtui?

 

Advertisement