Onneton loppu = paras loppu?

Oppilaani valittavat minulle usein siitä, että en anna heille luettavaksi romaaneja, joissa on onnellinen loppu. Kaikki valitsemani kirjat kuulemma loppuvat kuolemaan, useisiin kuolemiin tai muuten vain surullisesti. Rakastunut pari ei päädy yhteen. Kyläläiset polttavat päähenkilön elävältä. Koirakin kuolee. Ja tällaisia kirjoja minä käsken oppilaideni lukea tuhansia sivuja! Miksi?

viggo

Tie-romaanissa Viggolla ei mene hyvin.

Kirjallisuuteen kuuluu olennaisena osana konflikti, ristiriita, joka vie tapahtumia eteenpäin. Konflikti – esimerkiksi rakkauden tai ruoan etsiminen – pakottaa päähenkilön toimimaan, mikä johtaa lopulta konfliktin laukeamiseen hyvin tai huonoin seurauksin. Romaanin aikana päähenkilö siis aktiivisesti tavoittelee jotain, eikä vain passiivisesti ole. Päähenkilö ei ole kiinnostava, jos hän elää onnellisessa parisuhteessa vailla konflikteja. Kuka sellaisesta ihmisestä haluaisi lukea? Onko sellaisia oikeasti edes olemassa? Siksi kirjailija kirjoittaa päähenkilöstä, jonka elämää konfliktit värittävät.

Romaanin aikana kirjan henkilöt kohtaavat esteitä ja vaikeuksia. Moni lukija varmasti olisi hyvillään, jos siis edes lopussa nämä henkilöt saavuttaisivat sen, mitä ovat tavoitelleet, oli se sitten rakkaus tai ruoka. Ah, voisivat silloin lukijat huokaista. Miten ihana loppu! Niin, onhan tällaisia loppuja paljonkin. Mutta miksi valitsen oppilailleni niitä toisenlaisia, onnettomia loppuja? Aloin miettiä sitä itsekin.

Luetutan koulussa oppilailleni pääsääntöisesti sellaisia romaaneja, jotka ovat jo kirjallisuuden kaanonissa tai vahvasti matkalla sinne, eli sellaisia romaaneja, jotka ovat  saavuttaneet klassikon ja hyvän kirjan statuksen. Sellaisia, joiden hyvyyttä ei enää tarvitse perustella. Ja juuri näiden kirjojen keskuudessa onnettomat loput ovat, kuten oppilaanikin ovat huomanneet, selvänä enemmistönä. Voisiko olla, että kirjallisuuden kaanoniin ei kovin helposti pääse onnellisella lopulla? Onko onnettomasti loppuva romaani jotenkin koskettavampi, vavahduttavampi, että sellainen päätyy useammin klassikoksi kuin onnellinen loppu?

Tuulen viemää -romaania (1936) on usein sanottu maailman parhaaksi rakkausromaaniksi. Ja miten se päättyy? Voitte varmaan arvata. Ei ainakaan rakkaussuhteen kannalta onnellisesti. Titanic-elokuvan (1997) katsoivat aikoinaan kaikki, tai ainakin melkein, ja kuolevan Leonardo DiCaprion katse jäi kyllä mieleen. Emily Brönten Humiseva harju (1847) taas sisältää kovin vähän rakkautta ottaen huomioon, että sekin on nostettu parhaiden rakkausromaanien listalle useasti. Ja ei, siinä ei ole onnellista loppua. Rakkaussuhde ei helposti pääse kirjallisuuden kaanoniin, ellei siinä ole jotain yllättävää, kuten traaginen loppu. Jotain, joka nostaa tapahtumat arjen yläpuolelle.

titanic

Titanic-elokuvan loppu ei näytä onnelliselta. 

Lukijathan toivovat onnellista loppua. Jos kirjailija kirjoittaa sellaisen, lukija ei ylläty. Mutta kuolema, se yllättää. Ja jää mieleen. Paras esimerkki tästä ei tule romaanien joukosta vaan näytelmän muodossa: jos Romeo ja Julia eivät olisi joutuneet taistelemaan rakkautensa edestä sukunsa riitojen keskellä eivätkä olisi lopussa tehneet kumpikin itsemurhaa, olisiko näytelmä noussut kaikkien aikojen parhaaksi näytelmäksi ja samalla kuuluisimmaksi rakkaustarinaksi ikinä? Romeon ja Julian tarina olisi ollut aika lailla erilainen, jos he olisivat voineet seurustella vapaasti ja mennä hetken päästä naimisiin ihan julkisesti. Ketä se olisi kiinnostanut? Sellaistahan näkee ympärillä ihan livenäkin koko ajan.

r+j

Romeo ja Julia onnettomina.

Empiirisenä testinä etsin netistä romaanien TOP 10 -listoja, jotka listaavat Suomen parhaita kirjoja. Erilaisia listauksia on tietenkin valtava määrä, ja useimmilla listoilla on enemmän kuin 10 kirjaa. Valitsin täysin umpimähkäisesti tämän koosteen, ja siitäkin vain viisi ensimmäistä kirjaa. Lopetuksien osalta tilanne näyttää seuraavalta: Huom! Juonipaljastuksia tulossa.

  1. Juhani Aho: Papin rouva (1893): Rakkaudettomassa järkiavioliitossa elävä papin rouva rakastuu vieraaseen mieheen, mutta pari ei saa toisiaan. Loppu on onneton.
  2. Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932): Päähenkilö Kuutio kuolee, joten loppu on onneton.
  3. Pentti Haanpää: Noitaympyrä (1931): Päähenkilön ystävä tekee lopussa itsemurhan,  ja päähenkilö ei enää pysty asumaan Suomessa, joten lähtee kulkemaan maantietä kohti Neuvostoliittoa. Pitäisin tätä melko onnettomana loppuna.
  4. Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959): Kahden nuoren orastava rakkaustarina ei saa edes kunnon alkua, ja Reima-poika jää alakuloisiin tunnelmiin. Onneton loppu siis.
  5. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928): Päähenkilö-ihmissusi-Aalon ihmishahmo poltetaan elävältä vastasyntyneen lapsensa kanssa ja susihahmon ampuu Aalon aviomies. Erittäin surullinen loppu.

Pienen pieni empiirinen testini paljastaa siis onnettomien loppujen yleisyyden klassikkojen keskuudessa. Tätä testiä olisi hauska laajentaa, mutta sitä vaikeuttaa se, että usein romaanien lopun onnellisuus tai onnettomuus on varsin tulkinnanvaraista. Esimerkiksi Laura Esquivelin romaanissa Pöytään ja vuoteeseen rakastavaiset saavat vihdoin lopussa toisensa, mutta kuolevat sitten hieman yllättäen kesken seksikohtauksen, ja sitten tulipalo vielä tuhoaa koko sukutilan – ja tämä loppu on joidenkin oppilaiden mielestä romanttinen ja onnellinen.

Eli ehkä kaikki onkin vain tulkinnasta kiinni?

es

Onnellinen vai onneton loppu päähenkilöille? Kuva elokuvasta Pöytään ja vuoteeseen.

 

 

Advertisement

Piiiiitkä lukulistani (osa 1)

Pidän kännykässäni listaa siitä, mitä haluaisin joskus tulevaisuudessa lukea. Lisään listalle kiinnostavia kirjoja, joiden arvosteluja luen Hesarista, tai mielenkiintoisia runo- ja novellikokoelmia, joita opettajakollegani kehuvat. Joskus ystäväni kehuvat kirjaa niin paljon, että se on pakko laittaa listalle. Yksi tällaisista oli Chimamanda Ngozi Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa (2016), joka osoittautuikin todella kiinnostavaksi, omaa aikaansa – eli Biafran sotaa Nigeriassa – kuvaavaksi teokseksi. Luin sen lomaillessani Ranskan Rivieran kuuman auringon alla, ja luettuani sen pystyin pyyhkimään yhden kirjan pois listaltani. Eikö kaikilla ole tällainen lista, edes päässään?

Adichie

Kuva kesälomareissulta: kirja, aurinko ja laadukkaat naposteltavat…

Millaisia luettavien teosten listoja muilla on? Onko niissä enimmäkseen nykykirjallisuutta, dekkareita, sarjojen osia vai ehkä klassikoita? En tiedä, sillä en ole oikein jutellut tästä aiheesta ystävieni kanssa.  Nyt kuitenkin ajattelin jakaa oman – pitkän – listani teidän kanssanne. Lista on satunnaisessa ja aakkostamattomassa järjestyksessä, eikä siinä ole oikein mitää alkua tai loppua, tai kuten sanottaisiin; päätä eikä häntää. Eli olkaa hyvät vain…

1. Aloitan helpolla. Olen lukenut monta Kjell Westön romaania, ja niistä suosikkini on ollut paksu Missä kuljimme kerran (2006). Se käsitteli Helsinkiä 1910, -20 ja -30-luvuilla ja mieleeni ovat jääneet varsinkin hätkähdyttävät sisällissota- ja vankileirikuvaukset. Olen lukenut myös muita Westön romaaneja, mm. Kangastus 38, ja ne ovat aina olleet hyviä, joten myös uusin teos Rikinkeltainen taivas (2017) on luonnollisesti luettavien teosten listallani.

westö

2. Jatketaan vähän tuntemattomammalla. Jotkut ehkä tietävätkin, että rakastan kauhukirjallisuutta. Olen suuri Stephen King -fani ja kotimaisista kirjailijoista kumarran Marko Hautalalle. Tunnen melko hyvin kauhukirjallisuuden historiaa 1800-luvun alusta lähtien, ja olen lukenut monia kauhukirjallisuuden klassikoita, kuten Edgar Allan Poen, H. P. Lovecraftin, Nathaniel Hawthornen  ja Guy de Maupassant’n novelleja sekä Bram Stokerin tuotantoa, johon kuuluu esimerkiksi 1800-luvun puolella kirjoitettu suosikkikauhukirjani Dracula. Monta kauhun klassikkoa on kuitenkin vielä lukematta, ja yksi niistä on Marko Hautalan blogissaan suosittelema Matthew Lewisin romaani Munkki. Se on goottikauhun perusteos, joka on kirjoitettu jo vuonna 1796 – kaikki edellä luettelemani Kingiä ja Hautalaa lukuunottamatta ovat 1800-luvun kirjailijoita. Lukulistalle siis tämä teos, joka antoi suuntaa nykykauhulle.

munkki

3. Kolmanneksi lukulistallani on Pirkko Saision romaani Kainin tytär (1984), joka kertoo kahden naisen välisestä rakkaudesta. Se on ensimmäisiä avoimia homoseksuaalisuuden kuvauksia Suomessa, ja jo siksi tärkeä luettava. Kirja on julkaistu 1980-luvun alussa, jolloin homoseksuaalisuus vasta juuri lakkasi olemasta virallisesti sairaus Suomessa. Lain mukaan tuomittava teko se oli Suomessa ollut vuoteen 1971 saakka, ja teoista voitiin tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Kainin tytär, jossa on myös selkeitä raamatullisia viittauksia, herätti ilmestyessään valtavasti kohua ja tietenkin suurta paheksuntaa. Olisinpa voinut lukea sen jo silloin!

saisio 2

Kuvassa Pirkko Saisio nuorena. 

4. Seuraavana vuorossa nuortenromaani. John Greenin romanttisesta draamasta Tähtiin kirjoitettu virhe (2012) on kohistu jo pitkään. Se kertoo syöpäsairaasta Hazel Grace Lancasterista, ja sisältää paljon viittauksia kirjallisuuteen. Kirja kuulemma itkettää, joten oletan sen olevan vähän samantyyppinen kuin Erich Segalin Love Story, jossa päähenkilö on kuolemansairas. Nuortenkirjallisuuden yksi säännöistä on, että romaanien pitäisi olla jotenkin positiivisia ja sisältää jonkinlaista tulevaisuuden uskoa, vaikka ne eivät onnellisesti päättyisikään. Miten Tähtiin kirjoitettu virhe voi päättyä sillä tavoin, kun päähenkilö on rakastunut, mutta kuolemansairas? Odotan kirjan loppua mielenkiinnolla.

tähdet

5. Seuraavana vuorossa runoutta. Sain syntymäpäivälahjaksi Jenni Haukion toimittaman mahtavan runokokokoelman Katso pohjoista taivasta (2017), johon on koottu runoja koko Suomen kirjallisuushistorian ajalta, eli 1800-luvulta lähtien. Teos etenee historiasta kohti nykypäivää, ja sitä lukiessa voi konkreettisesti nähdä runojen muodon muuttumisen sekä rakenteeltaan että aiheiltaan. 1800-luvun lopun Suomen runot ovat kansallisromantiikan aikana kirjoitettuja, ja runokokoelma loppuu 2010-luvulla kirjoitettuihin runoihin. Muutos on valtava. Tämän kokoelman aion lukea, kun aikaa on – ja olenkin jo hyvässä vauhdissa.

Katso-pohjoista-taivasta-07012017-kansi-632x825-1

6. Yhden runokokoelman aion saada käsiini vielä ennen Haukion kokoelmateosta. Kyseessä on Viljo Kajavan Tampereen runot (1966), joissa hän käsittelee Suomen sisällissotaa, jonka Kajava itse joutui 9-vuotiaana lapsena kokemaan, kun Tampere vallattiin. Koska nyt on käynnissä sisällissodan muistovuosi, aiheesta kirjoitetaan paljon lehdissä. Luin Helsingin Sanomista (HS, 28.1.2018)  hetki sitten jutun, joka käsitteli taiteilijoiden asemaa sodan aikana, ja juttuun oli liitetty mukaan eräs Kajavan runokatkelma. Se oli niin koskettava, että päätin heti lukea koko kokoelman. Tässä se on:

Vaimojen helmoissa on verta

kun he laahautuvat katuojissa

etsiessään omiaan

 ja käsien pyyhkäistessä kaatuneita:

heidän miestensä raajat

keltaisia halkoja katuojissa.

Ja vaimojen helmoissa kadun rapaa ja verta.

7. Seitsemänteen kohtaan on hyvä lopettaa tämä lukulistani esittely tällä kertaa. Viimeisenä vuorossa on yksi maailman tunnetuimmista näytelmistä, joka olisi pitänyt lukea jo niin kauan aikaa sitten, että oikein hävettää. Kyseessä on Euripideen tragedia Medeia, joka on esitetty ensimmäistä kertaa noin 430-luvulla ennen ajanlaskun alkua ja jota pidetään yhtenä ensimmäisistä feministisistä teoksista maailmassa. Näytelmä perustuu Kreikan mytologian myyttiin Medeia-nimisestä naisesta, kuninkaantyttärestä ja noidasta. Omien lastensa surmaamiseen päätynyt Medeia on jylhä ja juonikas hahmo, jonka luonne ja teot ovat kiehtoneet katselijoita yli 2000 vuotta. Melkoinen saavutus kirjailijalta!

medeia

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä kertaa. Ehkä saitte tästä joitain hyviä lukuvinkkejä, ehkä ette, mutta listaa täytyy ehdottomasti jatkaa vielä jollakin toisella kerralla. Paljon hyviä kirjoja jäi vielä käsittelemättä!