Nuortenkirjoja saa lukea aikuisenakin – ja ne ovat hyviä!

Ensimmäisen romaanini julkaisemisesta on kulunut nyt reilu kuukausi. Tämän seurauksena työpaikan kahvihuoneessa ja käytävillä minulta ei kysytä kuulumisia enää yhtä paljon kuin ennen. Nyt ihmiset heti minut nähtyään tunnustavat, että eivät ole vielä ehtineet lukea kirjaani, kun on ollut niin paljon kiireitä. Toinen vaihtoehtoinen keskustelunaloitus taas on, että he ovat lukeneet kirjan, ja haluavat kertoa, mitä siitä pitivät.

Omasta romaanista on tietenkin aina hauska keskustella, ja kaikki tämä onkin minulle uutta, koska kyseessä on esikoisromaanini. Paitsi että tavallaan ei ole – olenhan julkaissut jo pari vuotta aiemmin novellikokoelman nimeltä Afroditen askelin (Nordbooks, 2017). Sen julkaisemisen jälkeen lähes kukaan ei kuitenkaan tullut juttelemaan siitä kanssani eikä oikein ketään näyttänyt se suuremmin edes kiinnostavan. Mietin silloin, että työpaikkani ihmiset tai sukulaiseni eivät varmaan sitten juurikaan lue kirjoja.

Kunnes sitten uuden romaanini julkaisemisen jälkeen tajusin, että eihän se niin olekaan. Novellikokoelmani ei aikoinaan kiinnostanut ihmisiä, koska se on suunnattu nuorille. Ei aikuisille. Ja siksi siis aikuiset ystäväni eivät lukeneet sitä.

Tämä on todella omituista.

Ymmärrän kyllä, että ihmiset valikoivat sen, mitä lukevat. Monet eivät halua lukea sellaisista kaukaisista asioista kuin rikokset, tai niin kauheista asioista kuin huumeet. Mutta nuoruus. Ei se ole kaukana, eikä se ole kauheaa. Jokaisella meistä on lisäksi omakohtaista kokemusta nuoruudesta, joten kirjan maailmaan on helppo imeytyä mukaan. Mutta aikuiset lukijat tuntuvat jotenkin ajattelevan, että kirjoissa on ikäraja; että aikuiset eivät saa lukea nuortenkirjoja. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa.

Tämä aikuisten asenne nuortenkirjoja kohtaan vaikuttaa myös nuortenkirjojen ja -kirjailijoiden arvostukseen: vaikka kyseessä olisi kuinka loistava kirja tahansa, saattaa olla, että siitä ei puhuta työpaikkojen kahvipöydissä sanaakaan. Ja koska kirjasta ei puhuta, sitä ei löydetä, sitä ei lueta, sitä ei arvosteta.

Nuortenkirjat eivät käsittele pelkkää nuoruutta, vaan aiheet ovat nykyään painavia ja merkityksellisiä: sairauksia, rasismia, ilmastonmuutosta… Ne ovat aiheita, joiden lukemisesta myös aikuiset hyötyisivät. Nuorten ja aikuisten kirjojen välinen raja on muutenkin aika häilyvä. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilönä on nuori, mutta tietenkään mitään tarkkaa ikärajaa ei ole. Nuortenkirjoissa on tarjolla rakkautta ja kauhua, dystopioita ja huumoria, ja ne kaikki sopivat luettavaksi myös aikuisena. Kirjastossa voi rohkeasti mennä lasten- ja nuortenosastolle kiertelemään – ja huomata, kuinka paljon valinnanvaraa onkaan.

Itselläni on tällä hetkellä luettavana Mats Strandbergin Loppu, joka kertoo 17-vuotiasta nuorista. Kaikki on muuten normaalia, mutta maapalloa kohti on syöksymässä asteroidi, joka tuhoaa koko planeetan kuukauden kuluttua. Jännittävää! Vaikka päähenkilöt ovat nuoria, romaani ei ole lapsellinen tai naiivi, niin kuin eivät useimmat nuoristakaan. Nuoret ovat rohkeita, fiksuja ja jotenkin… yllättäviä. Hyvällä tavalla. Sellaisia ovat usein myös nuortenkirjat.

Yksi viime aikojen luetuimmista ulkomaalaisista nuortenkirjoista on yhdysvaltalaisen Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo, mitä on olla musta nuori tämän päivän USA:ssa ja siitä syvään juurtuneesta rasismista, joka on olemassa joka hetki. Kaikki nuortenkirjat eivät siis ole pelkkää fantasiaa, niin kuin jotkut yhä luulevat. Toki Harry Pottereita, Twilighteja ja Nälkäpelejä riittää – ja varsinkin Potterit ovat mahtavia! – mutta on olemassa ihan tavallisestakin elämästä kertovia kirjoja. Esimerkiksi Juuli Niemen Et kävele yksin (Finlandia-palkinto vuonna 2016) kertoo suomalaisesta rasismista Adan ja Egzodin rakkaustarinan kautta.

Klassikkoja kaipaavalle nuortenkirjoista voisi suositella esimerkiksi S. E. Hintonin romaaneja (esimerkiksi Me kolme ja jengi), jotka kertovat aika rajustikin amerikkalaisten jenginuorten elämästä, tai vaikkapa huumoria Hadrianus Molen päiväkirjojen kautta (kirjoittanut Sue Townsend). Kauko Röyhkän mahtava nuortenkirja Miss Farkku-Suomi taas sopii luettavaksi kenelle tahansa aikuiselle: 1970-luvun Suomeen sijoittuva romaani on Keskisuomalaisen mukaan ”erinomainen”, ja Karjalaisessa sitä kuvataan näin: ”Minämuotoinen teksti kulkee hurjalla draivilla ja tavoittaa pohjoissuomalaisen nuoren– ailahtelevan mielen.”

Joten, sinä aikuinen, ehkä tarttuisit seuraavalla kerralla nuortenkirjaan? Ihan vain kokeeksi. Kirja saattaa yllättää!

Lähde: Liveabout.com

 

Advertisement

Kolmen kansikuvan kisa

Aah, jälleen koitti se ihanan jännittävä aika, kun sain olla mukana romaanini kansikuvan tekemisessä! Oma osallisuuteni jäi tosin melko pieneksi, sillä Atrain & Nordin graafikko Hannele Harald joutui tekemään työstä leijonanosan. Minun tehtäväni oli lähinnä antaa palautetta vaihtoehtoisista kansista eli sanoa, kelpaisivatko ne vai eivät.

Olen jo aiemmin, novellikokoelmani ilmestymisen yhteydessä keväällä 2017, kirjoittanut kansikuvien tärkeästä roolista. Blogikirjoituksessani Kirja kansien perusteella pohdin sitä, että epämiellyttävä kansikuva voi jopa karkoittaa lukijoita.

Tulevasta romaanistani tehtiin kolme vaihtoehtoista kansikuvaa.  Graafikko oli varmasti tutustunut teoksen esittelytekstiin ennen työnsä aloittamista, sillä mitään asiaankuulumatonta ei kansikuvavaihtoehdoissa ollut. Kirjakauppojen nettisivuilla teostani esitellään näin: ”28-vuotias äidinkielen opettaja Minerva rakastuu oppilaaseensa Jaakkoon, ja tästä seuraa synkkenevä kierre, joka näyttää etenevän vääjäämättömästi kohti tuhoaan.” Ensimmäinen kansivaihtoehto näyttääkin esittelevän päähenkilöt seisomassa kukkulalla.

KansikuvaKuu1.jpg

Julkaisematon kansikuva: Hannele Harald.

Tämän ensimmäisen vaihtoehdon värit ovat hempeät ja jotenkin rauhalliset. Lukija ehkä odottaa kirjalta värien perusteella romantiikkaa. Kuu piirrettynä otsikon ympärille hallitsee kuvaa melko voimakkaasti, mutta ei mielestäni huonolla tavalla.

Täysin toiseen suuntaan on menty seuraavassa kansikuvavaihtoehdossa, jossa värimaailma on pelkistetty, eikä kuuta piirroksena enää esiinny:

kuu1.png

Julkaisematon kansikuva: Hannele Harald.

Kansikuva, jossa päähenkilö nojaa käsiään polviinsa, luo surullisen vaikutelman. Musta ja harmaa väreinä tehostavat synkkää tunnelmaa. Yksi hahmo kannessa vaikuttaa yksinäiseltä ja ero edelliseen kansikuvaan, jossa on pirteitä värejä ja ihmisten välistä kommunikaatiota, on suuri.

Viimeisessä kansikuvassa on taas mukana piirretty kuu, ja tällä kertaa dramaattisen punaisen värisenä:

kuu3.png

Kansikuva: Hannele Harald. 

Isokokoinen varis hallitsee kuvaa, mutta toisaalta myös punainen kuu vetää katseen puoleensa. Metsä, sumu ja varis ovat hieman mystisiä elementtejä, eikä ihmisiä näy kannessa lainkaan. Tästä kannesta on ehkä vaikeinta hahmottaa, mistä romaani loppujen lopuksi kertoo. Kansi on monitulkintainen. Katselijasta riippuen sen voi tulkita synkkänä, pelottavana tai rauhallisena kuvana.

Mihin kanteen sitten päädyin?

Pidin paljon kuupiirroksesta, ja halusin sen mukaan. Toisaalta en sitten myöskään halunnut ihmisiä kanteen – ne kun usein määrittelevät henkilöhahmojen olemusta liikaa lukijan mielikuvituksen kustannuksella. Siksi valitsin ihanan variskannen, ja se tullaan näkemään kirjakaupoissa ja kirjastoissa. Käykääpäs ihastelemassa sitä, kun se syksyllä julkaistaan! Kiitos kansikuvasta Hannele Haraldille.

Maailma ilman tekstien siansaksamössöä

Kuvitellaanpas. Olet ruokakaupassa ja vaeltelet käytävillä. Haluaisit jonkin tietyn tuotteen, esimerkiksi maissitortilloja (jättipakkauksen tietenkin) tai kasvisnuggetteja (mutta ei soijasta tehtyjä). Tuotteiden etiketeissä on kuitenkin vain sinulle tuntemattomia merkkejä. Pelkkää sekasotkua, mössöä, siansaksaa.

Näin voisi helposti käydä lomamatkalla Aasiassa, Venäjällä tai Lähi-idässä, jos ei osaa kohdemaan aakkosia, mutta myös kotimaassa, jos ei osaa lukea. Kaikki tekstit – joita on ympärillämme joka puolella, koko ajan – olisivat silloin pelkkää mössöä.

Lukutaidottomuus olisi tietenkin valtavan kokonaisvaltainen kokemus. Se ei rajoittuisi kauppareissuihin, vaan valtaisi koko elämän. Koko elämästä tulisi pelkkää mössöä. Tiedonsaannista tulisi ylitsepääsemättömän vaikeaa – keneltä voisi kysyä vaikka soluista ja mitokondrioista tai keuhkoputkentulehduksesta – ja maailma pienenisi. WhatsApp-viestejä ei voisi lähettää. Googlea ei voisi käyttää. Miten veroilmoituksen teko onnistuisi suullisesti? Voisiko naapurin Pekkaan tai Maija-tätiin luottaa tiedonlähteinä?

Tilanne tuntuu uskomattoman vaikealta. Lukutaidottomuus rajoittaa elämää niin paljon, ettei sitä edes voi kunnolla kuvitella. Ja silti siinä tilanteessa elää tällä hetkellä 800 miljoonaa aikuista. 11 maassa, esimerkiksi Afganistanissa, Etiopiassa ja Nigeriassa, lukutaidottomien osuus aikuisväestöstä on yli 50 prosenttia. Luvut ovat valtavia. Kontrastina tälle, Suomi on erään tutkimuksen mukaan maailman lukutaitoisin maa: täydellistä lukutaidottomuutta ei Suomessa juurikaan ole.

Lukutaito ei kuitenkaan ole vain mekaanista suorittamista, vaan lukutaitoa mitataan lukemisen ymmärtämisellä. Se on taito siinä missä muutkin, ja sitä voi harjoitella. Tämän harjoittelun ytimessä on tietenkin koulu. Peruskoulussa lähes jokainen suomalainen lapsi oppii lukemaan. Lukiossa lukutaitoa harjoitellaan ja syvennetään joka päivä, kurssista toiseen enemmän. Lukutaito on vähän niin kuin sananvapaus, jota ei sitäkään saisi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan kummankin tilasta pitää jatkuvasti olla vähän huolissaan, Suomessakin.

Onneksi Suomen lähes ilmainen koululaitos hoitaa puolestamme tämän asian hienosti.

depp

Lukutaitoinen pystyy lukemaan tämänkin tekstin. Miten on ymmärtämisen kanssa..? Lainattu: Jokideo.com.

Peruskoulun jälkeen lukiot, yliopistot ja ammattikorkeakoulut tarjoavat opiskelua, eli tätä maailman ymmärtämisen ja syvemmän ajattelun taitoa, kaikille halukkaille, jos vain oma motivaatio riittää. Opiskelu perustuu ajatukseen vapaaehtoisuudesta ja on monella tavalla rajatonta ja vapaata. Tärkeintä on oma halu oppia.

Yksinkertaista, eikö totta? Itsestään selvää? Vaikka ei kyllä oikeastaan. Liian usein voi nimittäin unohtua, kuinka harvinainen koko maksuton koulujärjestelmä on, kuinka harvinaista on se, että lähes kaikki kansalaiset osaavat lukea ja kuinka harvinaista on, että niin monella meistä suomalaisista on eri elämäntilanteista riippumatta mahdollisuus opiskella.

Kun jokin asia on niin itsestään selvää kuin puhdas vesi ja mahdollisuus lukutaitoon, moni unohtaa sen, että nämä asiat eivät sittenkään ole jokaiselle maailman ihmiselle itsestään selviä. 800 miljoonaa lukutaidotonta ihmistä on paljon. Onneksi kukaan tämän blogikirjoituksen lukijoista ei ole yksi heistä. Nautitaan siis lukutaidostamme ja mahdollisuudesta tehdä sen kautta niin monia asioita – ennen kaikkea elää ilman tekstien siansaksamössöä.

Kansainvälistä lukutaitopäivää vietetään joka syksy 8.9. Lukutaitoaan voi juhlistaa esimerkiksi lukemalla tämän Minna Rytisalon romaanin, joka kertoo Minna Canthin elämästä.

rouvaC

 

Maailma on sun – Ekokriittinen tulkinta Tehosekoittimen laulusta

Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus eli ekokritiikki on yksi suosikeistani kirjallisuudentutkimuksen suuntauksien joukossa. Ekokritiikki tarkoittaa yksinkertaisesti ihmisen ja luonnon välisen suhteen analysoimista. Ekokritiikki tarkastelee siis esimerkiksi sitä, miten luontoa teoksessa kuvataan, kuinka suuressa roolissa luonto on – vai jääkö se kokonaan taustalle – sekä eroavatko miehen ja naisen luontosuhteet toisistaan. Katastrofielokuvissa luonto on usein vihollisen roolissa, kun meteoriitti tai metsäpalo uhkaa, ja rakkauselokuvissa luonto taas usein tarjoaa romanttiset puitteet päähenkilöiden suhteelle.

Valitsin ekokriittisen tutkimukseni kohteeksi yhden suosikkilauluistani, Tehosekoittimen Maailma on sun (julkaistu vuonna 2000)ja analysoin, mikä rooli luonnolla on tässä rock-lyriikassa. Sen sanat löytyvät alta.

sanat

Tehosekottimen kappaleessa näyttää olevan aiheena kahden henkilön, minäpuhujan sekä hänen naispuolisen ystävänsä, kiipeäminen kaupungin lähellä olevalle kukkulalle ja antautuminen tuulen puhdistettavaksi. Henkilöiden ikä ei käy selväksi, mutta siitä optimistisesta otteesta, joka runon minäpuhujalla on – puhutaan esimerkiksi siitä, että heidän on aika puhjeta kukkaan – voisi olettaa heidät nuoriksi. Mutta siirrytäänpä luontoon.

Runossa on kolme säkeistöä ja niiden lisäksi kertosäkeistö. Ensimmäisessä säkeistössä puhutaan merkityksellisistä asioista; ikääntymisestä ja elämän tarkoituksesta. Luontoon viittaavia kohtia säkeistössä on vain yksi: ”käy jalkoihin tyly asfaltti/ unet ohuiksi kuluttaa”. Personifikaation eli elollistamisen kautta asfalttia kuvataan tylyksi ja sitä kautta kovaksi ja jollain lailla epämiellyttäväksi. Se kuluttaa jalat fyysisesti rikki ja seuraavassa säkeistössä myös unet ohuiksi eli huonoiksi, pinnallisiksi. Näin kaupunkiin liittyvään elementtiin eli asfalttiin on saatu negatiivinen lataus.

Runon toinen säkeistö on myös kertosäkeistö, joten sitä voidaan pitää tärkeimpänä säkeistönä. Siinä onkin paljon analysoitavaa, myös ekokritiikin kautta. Jo säkeistön ensimmäinen kokonainen ajatus, kolme ensimmäistä säettä, kertoo paljon runon minäpuhujan luontosuhteesta: ”Anna tuulen puhdistaa/ nostaa helmoja / heittää hiukset sekaisin- -”. Minäpuhuja uskoo siis että tuulella, yhdellä luonnon puhtaista elementeistä, on positiivinen, puhdistava voima. Tuuli puhdistaa, nostaa helmoja ja heittää hiukset sekaisin. Näistä kaksi jälkimmäistä eli alhaalle laskeutuvat helmat ja siistit hiukset kuvaavat yhteiskunnan normeja ja sitä, kuinka niiden mukaan pitää käyttäytyä, vaikka ei itse haluaisikaan. Yhteisön paine tunkee ihmiset muottiin, josta luonnonelementti, tuuli, voi hetkellisesti ihmisen vapauttaa: luonnon keskellä, tuulessa, hiukset saavat olla sekaisin ja helmakin nousta ylös.

Pitäisin myös luontosuhteen kannalta mielenkiintoisena säkeistön ensimmäistä sanaa: anna. Tuulelle siis annetaan tässä kohtaa mahdollisuus nostaa helmoja ja sekoittaa hiukset. Mutta runon toisen päähenkilön ei tarvitsisi antaa tuulen tehdä sitä, ellei hän sitä haluaisi. Näin ollen pieni sana anna kertoo siitä, että runon puhujan mielestä ihmisen valta luontoa ja tuulta kohtaan on suurta. Ihminen tekee päätöksen, ei luonto. Tämä valta näkyy myös kertosäkeistön viimeisessä lauseessa: ”ja maailma on sun”.

Runon kolmannessa säkeistössä runon minäpuhuja pyytää ystäväänsä katsomaan sateiselle taivaalle: ”Nosta kasvot ylös sateeseen/ katso lintujen lentoa/ ne ei kylvä/ ei ne satoa korjaa/ mut niil on tarpeeks kaikkea”. Toinen puhdas luonnonelementti, vesi, on mukana runossa ja romanttisesti kastelee päähenkilöt. Sade voisi olla kurjaa ja ikävää, kylmääkin se usein tapaa olla, mutta runossa katsotaan sateeseen vapaaehtoisesti ja iloiten, ja sateesta etsitään vastausta perimmäisiin kysymyksiin. Sateessa lentävät pikkulinnut toimivat runossa symbolina vapaudelle ja onnelle. Pikkulinnutkin on kuitenkin melko romantisoidusti kuvattu. Pikkulintujen elämä on paljon raadollisempaa kuin vain taivaalla lentelyä, ja ruokaakin niiden pitää oikeasti etsiä melkein koko hereilläoloaikansa.  Romanttinen kuva vapaana taivaalla lentävistä pikkulinnuista sopii runon ajatuksiin. Intertekstuaalinen viittaus Raamattuun on silmiinpistävä. Raamatussa (Matteus 6: 26) sanotaan: Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Raamatullinen viittaus pikkulintuihin voisi kertoa siitä, että minäpuhujan mielestä luonto riittää Jumalaksi, sillä Jumala on häivytetty runosta pois, mutta jollakin tavalla lintujen on silti pärjättävä ilman sitäkin.

Säkeistö jatkuu sanoin: ”Kiivetään kukkulalle/ sieltä näkee ohi kaupungin/ silloin muistat mistä tullut oot/ ja minne palaat takaisin”. Säkeissä kirjaimellisesti kehotetaan katsomaan pois kaupungista, jonnekin sen ohi, kenties taivaanrantaan tai kaukaiseen metsään. Kun otetaan huomioon edellisen säkeistön selvä alluusio Raamattuun, saattaa olla, että tämänkin ajatuksen taustalla on ollut Raamatun luomiskertomuksesta tuttu sanonta: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Tullut-sanan toistaminen viittaa vahvasti Raamattuun. Joka tapauksessa runon minäpuhuja korostaa kaupungin ja luonnon vastakkainasettelun kautta sitä, että ihminen on peräisin jostain aivan muualta kuin kaupungista, ja että ihmisen todellinen koti ei ole kaupungin ”tylyn asfaltin” ympäröimänä. Jo ensimmäisessä säkeistössä esille nostettu elämän tarkoituksen pohdinta saa siis jatkoa tässä säkeistössä.

Runon viimeinen säkeistö vahvistaa jo aiemmin esiin tulleita ajatuksia luonnon voimakkuudesta. Melko usein käytetty kielikuva kukkaan puhkeamisesta tuodaan tässäkin esiin: ”Sun aika kukkaan on puhjeta/ kohti taivasta kurkottaa- -”. Metafora kukasta kuvastaa tässä runossa henkistä kasvua. Säkeistö sisältää myös erittäin paljon luontoon liittyviä muita kielikuvia ja deskriptiiviverbejä, kuten ”ajan pyörteet”, maailma saa ohi virrata” ja ”juuret – – kylmän kiven murtaa”. Veden ja ilman elementteihin liittyviä kielikuvia on runossa paljon, mutta myös maa elementtinä on mainittu muutaman kerran.

Ekokriittisen tulkinnan kohteeksi kappale on ihanan antoisa. Luontoa käsitellään suomalaisessa pop- ja rock-lyriikassa paljon, joten monet muutkin kappaleet olisivat hauskoja tutkimuskohteita. Kokonaisuudessaan positiivinen ja elämään rohkaiseva Maailma on sun -kappale sisältää paljon luontoon liittyvää sanastoa ja kielikuvia, mutta myös Raamattua on hyödynnetty. Näiden sekoitus on mielenkiintoinen, mikä saakin runossa aikaan sen vaikutelman, että luonnolla olisi jopa jumalallinen rooli. Toisaalta runon minäpuhujalla ja hänen ystävällään näyttää olevan suuri valta luontoon, joten voidaan miettiä, miten jumalaiseksi olennoksi ihmistäkin on runossa kuvattu. ”Maailma on sun”, niinhän runossa todetaan kertosäkeessä, ja se jos mikä on jumalaista.

Novellikokoelmani blogikirjoitusten tähtenä

Pitkän joululomani viimeisinä päivinä surffailin netissä ja huomasin, että monet kirjabloggaajat ovat tarttuneet novellikokoelmaani Afroditen askelin. Kokoelmastani on kirjoitettu nettiin paljon arvosteluja! Hieno uutinen, koska mitä enemmän kokoelmasta kirjoitetaan, sitä useampi ihminen siihen voi törmätä ja ehkä jopa lukea sen.

Joissakin blogeissa kirjaani on käsitelty lyhyemmin ja toisissa pidemmin, mutta kovin pitkiä mitkään arvostelut eivät ole. Monet jäävät esittelyiksi, mutta esimerkiksi Lastenkirjainsituutin teksti uskaltaa arvostella – ja sanoo kokoelmaa muun muassa hajanaiseksi. Joissain arvosteluissa, kuten esimerkiksi Kirja vieköön! -blogissa, mukaan on otettu lainauksia novelleista, mikä on mielestäni hauska idea.

Itse en loukkaannu arvosteluiden moitteista, mutta kehut sitä vastoin lämmittävät mieltä. Parissakin arvostelussa novellien kieltä sanotaan kauniiksi. Ihanaa! Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa kokoelmastani taas sanotaan näin:  ”Kreikan mytologian hyödyntäminen nykyaikaisissa nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksissa on kekseliäs ja toimiva idea, josta ei tule päälleliimattua makua. Pikemminkin korostuu tarinoiden ajattomuus, ihmisyyden iättömyys.”

Mitä muuta sanottiin? Kokosin blogiarvosteluiden linkit tähän alle, joten siitä vain klikkailemaan 🙂

Kirja vieköön!

Amman lukuhetki

Kirjahullun päiväkirja

Jonnan lukunurkkaus

Eniten minua kiinnostaa tie

Lastenkirjainstituutti

Pelottava runous – kuinka analysoida ja tulkita runoa ”oikein”?

Lukupiirini valitsi ensimmäistä kertaa luettavakseen runoutta. Suuren kunnian sai Jenni Haukion hieno runokokoelma Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (2003). Kun runokokoelman käsittelypäivä tuli, katselin ihmeissäni, miten osasta lukupiiriläisiä – fiksuista, kokeneista kirjallisuudenystävistä – tulikin vaivaantunut joukko hiljaisia, katsekontaktia vältteleviä emmäosaalukearunoja-ihmisiä. Runous on liian vaikeaa! En muista kuinka runoja analysoidaan! lukupiiriläiset protestoivat tapaamisemme alussa. Ihmettelin. Jos runouden lukeminen ja siitä keskusteleminen ystävien kesken, rennossa tilaisuudessa, säikyttää koulutettuja, aikuisia, kirjallisuuden suurkuluttajaystäviäni, niin miten pahasti se pelottaa ihan tavallisia lukijoita?

haukio

Pelottava runokokoelma.

Itse en runoutta lukiessani ajattele, että voisin tulkita runoja jotenkin oikealla tai väärällä tavalla. Runon jokainen vastaanottaja, kuulija, kuitenkin ymmärtää runon omalla ainutkertaisella tavallaan. Mikään tulkinta ei ole suoranaisesti väärin – mutta sen sijaan ylitulkintaa voi olla niin, että lukee runosta esille jotain, mitä siinä ei ole. Runouden lukeminen on kuitenkin niin erilaista kuin muun kaunokirjallisuuden, että ylitulkintakin voi muodostua ongelmalliseksi käsitteeksi. Jos tulkitsen, että runossa puhutaan kuolemasta, koska se herättää ajatuksissani sellaisia mielleyhtymiä, niin kuinka joku toinen voisi väittää, että ylitulkitsen?

Runouden tulkitsemista edeltääkin analyysi, joka tarkoittaa tarkkaa tarkastelua. Eli ennen kuin tulkitaan, mitä runo meille kertoo, tarkastellaan runoa tarkasti. Sen jälkeen on ehkä helpompi keskittyä siihen, mikä runossa on olennaista ja mikä ei. Analyysiä varten on hyvä hallita jonkinlainen perustermistö, jonka avulla runoa käy läpi: voidaan esimerkiksi puhua kielikuvista, toistosta, vastakkainasetteluista ja rakenteesta. Otan esimerkkirunoksi Jenni Haukion runokokoelman Sinne minne kuuluisi vihreää ja maata nimettömän runon:

runo

Runoa analysoidessa kannattaa aloittaa tarkastelu runon rakenteesta. Montako säettä (riviä) ja säkeistöä (kappaletta) siinä on? Alkavatko säkeet samasta kohdasta vai onko joitain säkeitä sisennetty? Kannattaa tarkastella varsinkin poikkeuksia: ovatko säkeistöt ja säkeet yhtä pitkiä, vai rikkooko jokin asettelussa harmonian? Jos jokin pistää silmään, niin kyseinen kohta runossa saattaa olla tulkinnankin kannalta tärkeä. Haukion esimerkkirunossa kaikki säkeistöt paitsi yksi alkavat samasta kohtaa. Tämä yksi säkeistö on siis jollain lailla merkityksellinen. Säkeistössä puhutaan siitä, mitä tapahtuu, kun mökkiläiset lähtevät kotiin: ”antaa merikaislan kasvaa uimareitit umpeen, / supikoirien syödä- -”. Säkeistö siis kuvailee tulevaisuutta ja sitä, kuinka luonto valloittaa takaisin ihmisten kesällä hallitsemat alueet.

Rakenteen lisäksi alussa kannattaa kiinnittää huomiota välimerkkien käyttöön. Haukio ei ole käyttänyt pisteitä, mutta pilkkuja, ajatusviivoja ja yksi kysymysmerkki löytyy. Varsinkin lopun kysymysmerkki on mielenkiintoinen, sillä se kyseenalaistaa koko runon lopun; kyseessä ei olekaan väite, vaan kysymys: ”Mitä villiintyneistä akileijoista/ – – / kun kaikki kuitenkin lakastuu/ juuri päästyään kukkaan?” Eli ehkä akileijoilla on sittenkin väliä runon puhujalle, vaikka kaikki kuitenkin lakastuu.

Runon analyysin aluksi kannattaa selvittää itselleen, mikä on runon esittämä puhetilanne, eli mikä tilanne runossa on käynnissä. Haukion runossa puhetilanne on melko helposti selvitettävissä, koska runon puhuja sanoo jo säkeessä 1, että kyseessä on ”lähtö”, jota on edeltänyt ”kuulaista kuulain kesä”. Myöhemmin runosta voi löytää sanaperheen, joka liittyy mökkeilyyn: puhutaan katiskasta, nuotiosta, rannasta ja merikaisloista. Voi siis olettaa, että runon puhuja on juuri lähdössä kesän jälkeen takaisin kaupunkiin, ja nyt syksyn kohta tullessa miettii kesän katoamista ja elämän loppumista yleensäkin.

Sitten, kun on saanut itselleen selväksi osan runon perustiedoista, voi siirtyä tarkempaan tarkasteluun eli analyysiin. Toistot ja erilaiset listaukset ovat runoissa usein helppo tapa päästä alkuun. Toistetaanko runossa jotain joko samoin tai eri sanoin, ja onko havaintoja, kuvailuja tai ajatuksia listattu? Haukion runossa on varsin paljon kolmilistausta, jossa on lueteltu kolme havaintoa. Esimerkiksi aiemmin mainitsemassani sisennetyssä säkeistössä on aloitettu kolmilistaus, joka jatkuu vielä seuraavaan säkeistöön: Kun puhuja poistuu mökiltä, hän antaa (1) merikaislojen kasvaa, (2) supikoirien syödä ihmisten nuotioillallisten tähteet ja (3) katiskan suun aueta. Kaikki nämä kuvaavat jonkinlaista kontrollin menetystä. Kaislat ovat merten rikkaruohoja, jotka pitäisi kitkeä pois ainakin rannasta. Supikoirien pitäisi pysytellä metsissä, poissa ihmisten silmistä, ja katiskan taas pitäisi palvella ihmistä eli pysyä ansana kaloille, ei aueta niin, että kalat pääsevät sieltä pakoon.

Kontrollin menetystä kuvataan myös seuraavassa säkeistössä, taas kolmilistauksen muodossa. Siinä puhuja kyselee kysymyksensä akileijoista: ”mitä villiintyneistä akileijoista/ – – ruostuneista hiirenloukuista/ tyynyn alle kuivuneista kymmenestä erilaisesta”. Villiintyneet kukat symboloivat luonnon voittoa ihmisestä. Ruostuneet hiirenloukut, samoin kuin toimimattomat katiskat, kertovat ihmisen vallan loppumista ja ovatkin eräänlainen uhkakuva siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen lähtee pois maaimasta. Nämä kaksi peräkkäin olevaa kolmilistausta korostavat ihmisen ja luonnon roolien vastakkaisuutta runossa ja näiden kahden loputonta taistelua.

Toistojen ja listauksien lisäksi runoissa onkin usein jotain asetettuna vastakkain, kuten tässä Haukion runossa luonto ja ihminen. Vastakkainasetteluihin päästään helposti, kun ensin tarkastellaan, mistä puhutaan. Jatkuva luonnosta puhuminen Haukion runossa tuo mukaan väistämättä ihmisen, vaikka ihmisestä esiintyykin fyysisesti runossa vain yksi nyrkki säkeessä 2: ”hellästi nyrkkiin siepattu päiväperho”. Tämäkin säe on mielenkiintoinen, kun on alkanut kiinnittää huomiota ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Ihmistä runossa edustaa nyrkki – katiskojen ja hiirenloukkujen ohella tietenkin – joka on yleismaailmallisena eleenä vihamielinen ja uhkaava. Kyseisessä säkeessä nyrkin sisälle, ihmisen hallintaan, on vangittu päiväperho. Termi päiväperho on yleistys kaikille päivisin liikkuville perhosille, eli ihmisen nyrkin sisällä ovat symbolisesti kaikki maailman perhoset, hellästi siepattuna. Tämä lähes paradoksaalinen ilmaus kuvastaa ehkä ihmisten naiivia toivoa kontrolloida luontoa hellästi, ilman – ainakaan ihmisten silmiin – näkyvää haittaa.

Ihmisen ja luonnon vastakkainasettelun lisäksi runossa on loppujen lopuksi asetettu vastakkain myös elämä ja kuolema. Ruostuneet hiirenloukut, kuivuneet juhannuskukat tyynyn alla ja lakastuneet akileijat kuvaavat kaikki elämän loppumista. Kesän aktiivisuus, nuotioillallisten ja uimareittien muodossa, on nyt vaihtunut lakastumiseen syksyn tullessa. Syksy on perinteinen symboli kuolemalle, ja se on esillä myös tässä runossa. Syksy ja kuolema ovat tulossa, ja runon puhuja miettiikin runon lopussa, mitä hyötyä oli taistella koko kesä pihan rikkaruohoja ja villiintymistä vastaan, kun kerran syksy ja kuolema lopulta vievät kaiken pois: ”mitä villiintyneistä akileijoista/ – -/ kun kaikki kuitenkin lakastuu/ juuri päästyään kukkaan?” Puhuja siis kyseenalaistaa oman toimintansa: onko tarpeen taistella luontoa vastaan ja yrittää säilyttää kontrolli itsellään, kun kerran lopulta, talven ja kuoleman koittaessa, kaiken täytyy kuitenkin loppua?

Kaiken analyysin jälkeen voi lopulta kiteyttää itselleen runon teeman eli sanoman, jonka se yrittää välittää lukijoilleen. Mistä Haukion runo loppujen lopuksi puhuu? Kuolemasta, tietenkin, kuten kaikki runot – koska jos runo puhuu elämästä se myös väistämättä puhuu kuolemasta – mutta mikä on sen syvempi viesti? Itse näen runon lähinnä  runon puhujan mietiskelynä siitä, mikä on kaiken elämisen merkitys. Ei mikään kevyt runo siis, ja sen tunnelma onkin haikea ja jollain tavalla luovuttanut. Talvi on tulossa, juuri nyt, ja oliko edes mitään järkeä yrittää taistella sitä vastaan? Mutta, niin kuin runoanalyysissä aina, tulkintoja on yhtä monia kuin lukijoitakin. Minä luen runon tällä tavalla, ja varmaa on se, että muut lukevat sen eri tavalla. Oikeaa tulkintaa ei ole siis olemassakaan, ja analyysinkin saa onneksi tehdä juuri sillä tavalla kuin haluaa.

haukioluonnos

Sekavahkot muistiinpanoni Haukion runosta.

Federico García Lorca: Veren häät – Erilainen versio Romeosta ja Juliasta

Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977.

88 sivua.

Ensiesitys 1933.

Suomentanut Pentti Saaritsa.

Veren häät

Veren häät ja rescue-koiramme Sasha.

 

Olen lukenut nuorempana Federico García Lorcan runoja, ja ne tekivät minuun vaikutuksen. Jostain syystä en kuitenkaan lukenut  hänen runojaan kovin paljon enkä yhtäkään näytelmää. Nyt, suositusten perusteella, luin Moskovan-matkani aikana Veren häät -näytelmän, johon ihastuin saman tien.

Vasemmistolainen Lorca (1898-1936) kuoli Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Julkihomonakin tunnettu liberaalien arvojen kannattaja, runoilija-näytelmäkirjailija-taidemaalari Lorca edusti modernia Espanjaa, jonka Francisco Francon fasistit halusivat hiljentää. Hänen teoksiaan pidettiin moraalittomina ja katolilaisuuteen sopimattomina. Lorca teloitettiin, ja hänen jäännöksiään on etsitty 2000-luvulla turhaan.

lorca

Lorca 12 vuotta ennen kuolemaansa. 

Veren häät -näytelmä kertoo Morsiamesta, joka karkaa omista häistään Leonardo Felix -nimisen miehen matkaan. Kolmesta näytöksestä rakentuva perinteisen draaman kaaren mukaan etenevä näytelmä muistuttaa asetelmaltaan William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmää, jossa kaksi toisiinsa rakastunutta nuorta kuolee sukuvihan takia. Veren häät -näytelmässäkin on nähtävissä sukuvihaa, joka Shakespearen näytelmästä poiketen ei laannu viimeisessä kohtauksessa. Lorcan näytelmän sukuvihasta, tai näytelmän alussa pikemminkin sukujen välisestä konfliktista, saa vihiä heti ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä esitellään Sulhanen ja hänen äitinsä, jotka puhuvat tulevista häistä. Äiti saa tietää, että hänen tulevalla miniällään on ollut aiemmin suhde erään Leonardo Felixin kanssa, ja juuri Felixin suku on hänelle kirosana, sillä Felixin suvun miehet ovat vuosia aiemmin tappaneet hänen miehensä ja vanhimman poikansa, Sulhasen veljen. Murhaajat ovat vankilassa ja Leonardo on itse ollut tapahtumien aikaan vasta 8-vuotias, mutta äiti tuntee silti kaunaa tätä kohtaan – ja koska tuleva morsian on ollut suhteessa tämän kanssa, morsiankin on jo tahriintunut ainakin äidin mielestä.

Lorcan näytelmässä ei ole onnellista loppua, kuten ei myöskään Romeossa ja Juliassa. Jälkimmäisessä näytelmässä nuorten itsemurhat kuitenkin pyyhkivät sukuvihan pois. Yhtä onnekkaasti ei käy Lorcan näytelmässä. Loppuhuipennuksen aikana äidin kokoamat tappojoukot jahtaavat Leonardoa, eikä kenenkään kuolema hyvitä mitään. Vihanpito sukujen välillä vain yltyy. Jos Romeo ja Julia -näytelmässä voidaan siis ajatella olevan jollakin tasolla hyvä loppu – nuorten kuolema on uhraus koko suvun puolesta – niin Veren häät -näytelmässä lukija voi odottaa tulevaisuudessa vain lisää kuolonuhreja.

Lorcan näytelmä on hieno lukukokemus. Näytelmä käyttää hyödykseen proosan ja lyyrisen muodon vaihteluita, mikä tuo hieman mieleen Mukan romaanin Maa on syntinen laulu. Näytelmän käännekohdissa ja loppuhuipennuksissa Lorca viskaa syrjään korrektin proosamuodon ja siirtyy kokonaan lyriikkaan, mikä on hieno ratkaisu ja kertoo osaltaan näytelmän henkilöiden muuntautumisesta osaksi luontoa, eläimiksi, jotka tekevät vaistonvaraisia päätöksiä. Järki ja ihmismäinen, selkeä proosamuoto vaihtuvat alkukantaiseksi runomuodoksi, joka on vaikeatulkintaista päähenkilöillekin.

Näytelmä on vahvasti sidottu ajalliseen kontekstiinsa, 1930-luvun Espanjaan. Tuleva sisällissota ja toinen maailmansota ovat uhkaavina lähellä. Naisten asema tuon ajan Espanjassa oli vielä heikko. Rajoituksettoman äänioikeuden naiset olivat saaneet vasta vuonna 1931, mikä on hyvin myöhään verrattuna esimerkiksi Suomen naisiin, jotka saivat äänioikeuden jo vuonna 1906. Naisen elämän rajoittuneisuus näkyy näytelmässä selvästi. Naisten elämä oli miesten ja muiden naistenkin taholta kontrolloitua. Järjestetyt avioliitot olivat vielä tuohon aikaan yleisiä, eikä naisen ollut sopivaa kulkea yksin kodin ulkopuolella. Lorca on kuitenkin kirjoittanut näytelmäänsä Morsiamen, joka tekee aikaan sopimattomia, moderneja päätöksiä.

Lorcan Morsiamella on ollut suhde Leonardo Felixin kanssa jo nuorena. Suhde on ilmeisesti ollut hyvin viaton eikä sisältänyt suurempaa fyysistä kontaktia, koska Morsiamen isä puhuu tytöstään vielä viattomana ja Sulhanen on halukas ottamaan tämän vaimokseen. Morsiamen maine on tahriintunut näytelmän alkaessa vain siinä mielessä, että hän on sekaantunut pahamaineiseen Felixien sukuun. Naisen viattomuus ja puhtaus, eli neitsyys, on kuitenkin toistuva motiivi näytelmässä, mikä heijastelee aikansa Espanjaa. Morsian päättää kuitenkin itse karata häistään toisen miehen, Leonardon, matkaan, mikä on rohkea päätös, koska se sotii kovasti ajan normeja vastaan.

Näytelmässä toistetaan jatkuvasti, miten naisen elämään kuuluu vain yksi mies. Kun Leonardo on kuollut, hänen vaimolleen sanotaan: ”Sinä pysyt kotona. Kotona yksin ja urheasti. Yksin vanheten, yksin itkien. Mutta ovi aina visusti kiinni. Ei koskaan enää, ei kuollutta miestä, ei elävää.” Morsian rikkoo tätä ajan sääntöä vastaan ja vieläpä omissa häissään. Hän hylkää vastavihityn aviomiehensä ja käyttäytyy siten epäkunnioittavasti miehen koko sukua vastaan, halventaa katolisen kirkon pyhää sakramenttia ja rikkoo moraalisääntöjä ja luultavasti vielä lakiakin, jos aviorikos oli nimensä mukaisesti rikos vielä tuon ajan Espanjassa. Suomessa ”salavuoteus” poistettiin rikoslaista 1920-luvulla. Morsian siis tietää, mikä häntä seuraa, jos hän päättää karata toisen miehen matkaan, ja sen hän tekee kaikesta huolimatta. Hän tekee itse omat päätöksensä yhteiskunnan painostuksesta huolimatta.

Romeo ja Julia -näytelmässä Julia tekee myös samankaltaisia päätöksiä ja menee Romeon kanssa salaa naimisiin. Näytelmästä ei puutu seksiä. Toisin on Lorcan Veren häissä, joissa jo hääteema edellyttäisi jonkinlaista seksuaalista kanssakäymistä edes hääparin kesken, tai ainakin siinä vaiheessa, kun peloton Morsian karkaa Leonardon kanssa. Mutta seksiä ei ole, ei niin minkäänlaista, mikä on suuri eroavaisuus Romeo ja Julia -näytelmän kanssa. Seksistä kyllä puhutaan paljon. Vanha palvelijatar kertoo avioliiton ja hääyön salaisuuksia Morsiamelle: ”Mitä on häät? — Karamellejako? Tai kukkakimppuja? Ei. Muhkea sänky ja siinä mies ja nainen.” Repliikki saa Morsiamen punastelemaan mutta kertoo 1930-luvun Espanjasta paljon. Seksiin oli lupa vasta avioliitossa, ja siksi häitä vietettiin suhteellisen nopean seurustelun jälkeen. Romeo ja Julia viettävät hääyötä, mutta Morsian ja Sulhanen eivät.

Veren häät -näytelmässä Morsian joutuu keksimään toistuvasti tekosyitä, miksi ei haluaisi vetäytyä häävieraiden joukosta makuuhuoneeseen Sulhasen kanssa; kun hän sanoo, että haluaisi mennä hetkeksi lepäämään ja Sulhanen yrittää tuppautua mukaan, Morsian vastaa: ”Ei ikämaailmassa! Kaikkien näiden ihmisten aikana! Mitä ne sanoisivat? Anna minun olla hetki rauhassa.” Sulhanen suostuu, mutta vannottaa Morsianta olemaan käyttäytymättä yöllä samalla tavalla. ”Yöllä minä olen parempi”, Morsian vastaa. Yötä näiden henkilöiden välillä ei kuitenkaan tule. Yöllä Morsian ja Leonardo pakoilevat hurjistunutta häävieraista koostuvaa tappojoukkoa, ja vaikka ovat metsässä kahdestaan, eivät silti harrasta seksiä. Miksi eivät? Myöhemmin Morsian vakuuttelee Leonardon äidille, että on ”puhdas kuin vastasyntynyt lapsi”. Tämä puhtaus alleviivaa sitä pettymystä ja epätyydytystä, jota Morsian kokee: Leonardo on kuollut, ja muita miehiä ei Morsiamelle enää koskaan saa tulla.

Lorca on kirjoittanut näytelmän vahvasta naisesta ja aikansa stereotypioiden rikkomisesta. Näytelmässä juuri nainen on se, joka päättää lähteä intohimottomasta avioliitosta ja määrää itse seksuaalisuudestaan, kun ei suostu Sulhasen tahtoon. Nainen tekee päätöksen karkaamisesta, mutta samalla viettelee miehen, Leonardon. Viettelevä nainen on tuttu rooli kirjallisuudessa, mutta Lorcan näytelmässä viettelevän naisen rinnalle nostetaan vielä itse luonto. Mies ei syytä naista, vaan koko luontoa ympärillään, ihmisyyttä, ihmisen luontoa. Leonardo sanoo Morsiamelle: ”Kun näin sinut matkan päästä minä painoin silmäni maahan. Mutta nousin ratsuni selkään ja se tuli sinun portillesi. Häähuntusi hopeiset neulat saivat mustumaan vereni– Mutta syy ei ole minun, itse maa on tähän syynä, ja se tuoksu joka lähtee hiuksistasi ja rinnoiltasi!” Vastakkainasetteluna syntinen nainen ja puhdas neitsyt toistuvat koko näytelmän ajan, ja on mielenkiintoista, että Morsian on niitä kumpaakin.

Näytelmässä on Morsiamen lisäksi paljon muitakin mielenkiintoisia naishahmoja, ja tähän lopuksi voisi vielä mainita niistä yhden. Kuu on mukana näytelmässä ihmisnäyttelijän hahmossa, mutta Kuuta esittää naisen sijaan ”kalpeakasvoinen poika”. Kuoleman rooli on annettu naiselle ”Kerjäläisvaimon hahmossa”. Naispuolinen Kuolema, joka käskee Kuuta, on verenhimoinen ja voimakas naishahmo, joka loppujen lopuksi päättää kaikkien näytelmän hahmojen elämästä.

morsian

Verinen morsian Veren häät -näytelmässä. Kuva: Victoria Reinsel.

 

 

 

Onneton loppu = paras loppu?

Oppilaani valittavat minulle usein siitä, että en anna heille luettavaksi romaaneja, joissa on onnellinen loppu. Kaikki valitsemani kirjat kuulemma loppuvat kuolemaan, useisiin kuolemiin tai muuten vain surullisesti. Rakastunut pari ei päädy yhteen. Kyläläiset polttavat päähenkilön elävältä. Koirakin kuolee. Ja tällaisia kirjoja minä käsken oppilaideni lukea tuhansia sivuja! Miksi?

viggo

Tie-romaanissa Viggolla ei mene hyvin.

Kirjallisuuteen kuuluu olennaisena osana konflikti, ristiriita, joka vie tapahtumia eteenpäin. Konflikti – esimerkiksi rakkauden tai ruoan etsiminen – pakottaa päähenkilön toimimaan, mikä johtaa lopulta konfliktin laukeamiseen hyvin tai huonoin seurauksin. Romaanin aikana päähenkilö siis aktiivisesti tavoittelee jotain, eikä vain passiivisesti ole. Päähenkilö ei ole kiinnostava, jos hän elää onnellisessa parisuhteessa vailla konflikteja. Kuka sellaisesta ihmisestä haluaisi lukea? Onko sellaisia oikeasti edes olemassa? Siksi kirjailija kirjoittaa päähenkilöstä, jonka elämää konfliktit värittävät.

Romaanin aikana kirjan henkilöt kohtaavat esteitä ja vaikeuksia. Moni lukija varmasti olisi hyvillään, jos siis edes lopussa nämä henkilöt saavuttaisivat sen, mitä ovat tavoitelleet, oli se sitten rakkaus tai ruoka. Ah, voisivat silloin lukijat huokaista. Miten ihana loppu! Niin, onhan tällaisia loppuja paljonkin. Mutta miksi valitsen oppilailleni niitä toisenlaisia, onnettomia loppuja? Aloin miettiä sitä itsekin.

Luetutan koulussa oppilailleni pääsääntöisesti sellaisia romaaneja, jotka ovat jo kirjallisuuden kaanonissa tai vahvasti matkalla sinne, eli sellaisia romaaneja, jotka ovat  saavuttaneet klassikon ja hyvän kirjan statuksen. Sellaisia, joiden hyvyyttä ei enää tarvitse perustella. Ja juuri näiden kirjojen keskuudessa onnettomat loput ovat, kuten oppilaanikin ovat huomanneet, selvänä enemmistönä. Voisiko olla, että kirjallisuuden kaanoniin ei kovin helposti pääse onnellisella lopulla? Onko onnettomasti loppuva romaani jotenkin koskettavampi, vavahduttavampi, että sellainen päätyy useammin klassikoksi kuin onnellinen loppu?

Tuulen viemää -romaania (1936) on usein sanottu maailman parhaaksi rakkausromaaniksi. Ja miten se päättyy? Voitte varmaan arvata. Ei ainakaan rakkaussuhteen kannalta onnellisesti. Titanic-elokuvan (1997) katsoivat aikoinaan kaikki, tai ainakin melkein, ja kuolevan Leonardo DiCaprion katse jäi kyllä mieleen. Emily Brönten Humiseva harju (1847) taas sisältää kovin vähän rakkautta ottaen huomioon, että sekin on nostettu parhaiden rakkausromaanien listalle useasti. Ja ei, siinä ei ole onnellista loppua. Rakkaussuhde ei helposti pääse kirjallisuuden kaanoniin, ellei siinä ole jotain yllättävää, kuten traaginen loppu. Jotain, joka nostaa tapahtumat arjen yläpuolelle.

titanic

Titanic-elokuvan loppu ei näytä onnelliselta. 

Lukijathan toivovat onnellista loppua. Jos kirjailija kirjoittaa sellaisen, lukija ei ylläty. Mutta kuolema, se yllättää. Ja jää mieleen. Paras esimerkki tästä ei tule romaanien joukosta vaan näytelmän muodossa: jos Romeo ja Julia eivät olisi joutuneet taistelemaan rakkautensa edestä sukunsa riitojen keskellä eivätkä olisi lopussa tehneet kumpikin itsemurhaa, olisiko näytelmä noussut kaikkien aikojen parhaaksi näytelmäksi ja samalla kuuluisimmaksi rakkaustarinaksi ikinä? Romeon ja Julian tarina olisi ollut aika lailla erilainen, jos he olisivat voineet seurustella vapaasti ja mennä hetken päästä naimisiin ihan julkisesti. Ketä se olisi kiinnostanut? Sellaistahan näkee ympärillä ihan livenäkin koko ajan.

r+j

Romeo ja Julia onnettomina.

Empiirisenä testinä etsin netistä romaanien TOP 10 -listoja, jotka listaavat Suomen parhaita kirjoja. Erilaisia listauksia on tietenkin valtava määrä, ja useimmilla listoilla on enemmän kuin 10 kirjaa. Valitsin täysin umpimähkäisesti tämän koosteen, ja siitäkin vain viisi ensimmäistä kirjaa. Lopetuksien osalta tilanne näyttää seuraavalta: Huom! Juonipaljastuksia tulossa.

  1. Juhani Aho: Papin rouva (1893): Rakkaudettomassa järkiavioliitossa elävä papin rouva rakastuu vieraaseen mieheen, mutta pari ei saa toisiaan. Loppu on onneton.
  2. Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932): Päähenkilö Kuutio kuolee, joten loppu on onneton.
  3. Pentti Haanpää: Noitaympyrä (1931): Päähenkilön ystävä tekee lopussa itsemurhan,  ja päähenkilö ei enää pysty asumaan Suomessa, joten lähtee kulkemaan maantietä kohti Neuvostoliittoa. Pitäisin tätä melko onnettomana loppuna.
  4. Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959): Kahden nuoren orastava rakkaustarina ei saa edes kunnon alkua, ja Reima-poika jää alakuloisiin tunnelmiin. Onneton loppu siis.
  5. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928): Päähenkilö-ihmissusi-Aalon ihmishahmo poltetaan elävältä vastasyntyneen lapsensa kanssa ja susihahmon ampuu Aalon aviomies. Erittäin surullinen loppu.

Pienen pieni empiirinen testini paljastaa siis onnettomien loppujen yleisyyden klassikkojen keskuudessa. Tätä testiä olisi hauska laajentaa, mutta sitä vaikeuttaa se, että usein romaanien lopun onnellisuus tai onnettomuus on varsin tulkinnanvaraista. Esimerkiksi Laura Esquivelin romaanissa Pöytään ja vuoteeseen rakastavaiset saavat vihdoin lopussa toisensa, mutta kuolevat sitten hieman yllättäen kesken seksikohtauksen, ja sitten tulipalo vielä tuhoaa koko sukutilan – ja tämä loppu on joidenkin oppilaiden mielestä romanttinen ja onnellinen.

Eli ehkä kaikki onkin vain tulkinnasta kiinni?

es

Onnellinen vai onneton loppu päähenkilöille? Kuva elokuvasta Pöytään ja vuoteeseen.

 

 

Piiiiitkä lukulistani (osa 1)

Pidän kännykässäni listaa siitä, mitä haluaisin joskus tulevaisuudessa lukea. Lisään listalle kiinnostavia kirjoja, joiden arvosteluja luen Hesarista, tai mielenkiintoisia runo- ja novellikokoelmia, joita opettajakollegani kehuvat. Joskus ystäväni kehuvat kirjaa niin paljon, että se on pakko laittaa listalle. Yksi tällaisista oli Chimamanda Ngozi Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa (2016), joka osoittautuikin todella kiinnostavaksi, omaa aikaansa – eli Biafran sotaa Nigeriassa – kuvaavaksi teokseksi. Luin sen lomaillessani Ranskan Rivieran kuuman auringon alla, ja luettuani sen pystyin pyyhkimään yhden kirjan pois listaltani. Eikö kaikilla ole tällainen lista, edes päässään?

Adichie

Kuva kesälomareissulta: kirja, aurinko ja laadukkaat naposteltavat…

Millaisia luettavien teosten listoja muilla on? Onko niissä enimmäkseen nykykirjallisuutta, dekkareita, sarjojen osia vai ehkä klassikoita? En tiedä, sillä en ole oikein jutellut tästä aiheesta ystävieni kanssa.  Nyt kuitenkin ajattelin jakaa oman – pitkän – listani teidän kanssanne. Lista on satunnaisessa ja aakkostamattomassa järjestyksessä, eikä siinä ole oikein mitää alkua tai loppua, tai kuten sanottaisiin; päätä eikä häntää. Eli olkaa hyvät vain…

1. Aloitan helpolla. Olen lukenut monta Kjell Westön romaania, ja niistä suosikkini on ollut paksu Missä kuljimme kerran (2006). Se käsitteli Helsinkiä 1910, -20 ja -30-luvuilla ja mieleeni ovat jääneet varsinkin hätkähdyttävät sisällissota- ja vankileirikuvaukset. Olen lukenut myös muita Westön romaaneja, mm. Kangastus 38, ja ne ovat aina olleet hyviä, joten myös uusin teos Rikinkeltainen taivas (2017) on luonnollisesti luettavien teosten listallani.

westö

2. Jatketaan vähän tuntemattomammalla. Jotkut ehkä tietävätkin, että rakastan kauhukirjallisuutta. Olen suuri Stephen King -fani ja kotimaisista kirjailijoista kumarran Marko Hautalalle. Tunnen melko hyvin kauhukirjallisuuden historiaa 1800-luvun alusta lähtien, ja olen lukenut monia kauhukirjallisuuden klassikoita, kuten Edgar Allan Poen, H. P. Lovecraftin, Nathaniel Hawthornen  ja Guy de Maupassant’n novelleja sekä Bram Stokerin tuotantoa, johon kuuluu esimerkiksi 1800-luvun puolella kirjoitettu suosikkikauhukirjani Dracula. Monta kauhun klassikkoa on kuitenkin vielä lukematta, ja yksi niistä on Marko Hautalan blogissaan suosittelema Matthew Lewisin romaani Munkki. Se on goottikauhun perusteos, joka on kirjoitettu jo vuonna 1796 – kaikki edellä luettelemani Kingiä ja Hautalaa lukuunottamatta ovat 1800-luvun kirjailijoita. Lukulistalle siis tämä teos, joka antoi suuntaa nykykauhulle.

munkki

3. Kolmanneksi lukulistallani on Pirkko Saision romaani Kainin tytär (1984), joka kertoo kahden naisen välisestä rakkaudesta. Se on ensimmäisiä avoimia homoseksuaalisuuden kuvauksia Suomessa, ja jo siksi tärkeä luettava. Kirja on julkaistu 1980-luvun alussa, jolloin homoseksuaalisuus vasta juuri lakkasi olemasta virallisesti sairaus Suomessa. Lain mukaan tuomittava teko se oli Suomessa ollut vuoteen 1971 saakka, ja teoista voitiin tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Kainin tytär, jossa on myös selkeitä raamatullisia viittauksia, herätti ilmestyessään valtavasti kohua ja tietenkin suurta paheksuntaa. Olisinpa voinut lukea sen jo silloin!

saisio 2

Kuvassa Pirkko Saisio nuorena. 

4. Seuraavana vuorossa nuortenromaani. John Greenin romanttisesta draamasta Tähtiin kirjoitettu virhe (2012) on kohistu jo pitkään. Se kertoo syöpäsairaasta Hazel Grace Lancasterista, ja sisältää paljon viittauksia kirjallisuuteen. Kirja kuulemma itkettää, joten oletan sen olevan vähän samantyyppinen kuin Erich Segalin Love Story, jossa päähenkilö on kuolemansairas. Nuortenkirjallisuuden yksi säännöistä on, että romaanien pitäisi olla jotenkin positiivisia ja sisältää jonkinlaista tulevaisuuden uskoa, vaikka ne eivät onnellisesti päättyisikään. Miten Tähtiin kirjoitettu virhe voi päättyä sillä tavoin, kun päähenkilö on rakastunut, mutta kuolemansairas? Odotan kirjan loppua mielenkiinnolla.

tähdet

5. Seuraavana vuorossa runoutta. Sain syntymäpäivälahjaksi Jenni Haukion toimittaman mahtavan runokokokoelman Katso pohjoista taivasta (2017), johon on koottu runoja koko Suomen kirjallisuushistorian ajalta, eli 1800-luvulta lähtien. Teos etenee historiasta kohti nykypäivää, ja sitä lukiessa voi konkreettisesti nähdä runojen muodon muuttumisen sekä rakenteeltaan että aiheiltaan. 1800-luvun lopun Suomen runot ovat kansallisromantiikan aikana kirjoitettuja, ja runokokoelma loppuu 2010-luvulla kirjoitettuihin runoihin. Muutos on valtava. Tämän kokoelman aion lukea, kun aikaa on – ja olenkin jo hyvässä vauhdissa.

Katso-pohjoista-taivasta-07012017-kansi-632x825-1

6. Yhden runokokoelman aion saada käsiini vielä ennen Haukion kokoelmateosta. Kyseessä on Viljo Kajavan Tampereen runot (1966), joissa hän käsittelee Suomen sisällissotaa, jonka Kajava itse joutui 9-vuotiaana lapsena kokemaan, kun Tampere vallattiin. Koska nyt on käynnissä sisällissodan muistovuosi, aiheesta kirjoitetaan paljon lehdissä. Luin Helsingin Sanomista (HS, 28.1.2018)  hetki sitten jutun, joka käsitteli taiteilijoiden asemaa sodan aikana, ja juttuun oli liitetty mukaan eräs Kajavan runokatkelma. Se oli niin koskettava, että päätin heti lukea koko kokoelman. Tässä se on:

Vaimojen helmoissa on verta

kun he laahautuvat katuojissa

etsiessään omiaan

 ja käsien pyyhkäistessä kaatuneita:

heidän miestensä raajat

keltaisia halkoja katuojissa.

Ja vaimojen helmoissa kadun rapaa ja verta.

7. Seitsemänteen kohtaan on hyvä lopettaa tämä lukulistani esittely tällä kertaa. Viimeisenä vuorossa on yksi maailman tunnetuimmista näytelmistä, joka olisi pitänyt lukea jo niin kauan aikaa sitten, että oikein hävettää. Kyseessä on Euripideen tragedia Medeia, joka on esitetty ensimmäistä kertaa noin 430-luvulla ennen ajanlaskun alkua ja jota pidetään yhtenä ensimmäisistä feministisistä teoksista maailmassa. Näytelmä perustuu Kreikan mytologian myyttiin Medeia-nimisestä naisesta, kuninkaantyttärestä ja noidasta. Omien lastensa surmaamiseen päätynyt Medeia on jylhä ja juonikas hahmo, jonka luonne ja teot ovat kiehtoneet katselijoita yli 2000 vuotta. Melkoinen saavutus kirjailijalta!

medeia

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä kertaa. Ehkä saitte tästä joitain hyviä lukuvinkkejä, ehkä ette, mutta listaa täytyy ehdottomasti jatkaa vielä jollakin toisella kerralla. Paljon hyviä kirjoja jäi vielä käsittelemättä!

 

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Lukupiirimme valitsi luettavaksi tuoreen Nobel-voittajan, Kazuo Ishiguron, romaanin Menneen maailman maalari (1986, suom. 1988). Teos on Ishiguron tuotannon alkupäästä ja hyvin erilainen verrattuna esimerkiksi fantasiaelementtejä sisältäviin romaaneihin Ole luonani aina (2005) sekä Haudattu jättiläinen (2015).

ishiguro

En tuntenut brittikirjailija Ishiguron tuotantoa lainkaan ennen tämän teoksen lukemista. Ishiguron teokset eivät yleensä sijoitu Japaniin, vaikka hän on siellä syntynyt. Menneen maailman maalari tekee tässä poikkeuksen: kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Japaniin, Nagasakiin. Toinen maailmansota ja sen häviäminen näkyvät teoksessa vahvasti. Joka puolella on raunioita, pommitusten jälkiä ja muistoja sodassa kuolleista. Kerronta on realistista ja paljastaa länsimaalaiselle lukijalle paljon Japanin tapakulttuurista.

Romaanin päähenkilö on eläkkeellä oleva taidemaalari Masuji Ono, jolla on kaksi tyttöä. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodassa. Nyt nuorempi tytöistä, 25-vuotias Noriko, on menossa naimisiin. Tämä avioliiton valmistelu eri seremonioineen toimii nykyhetken aikatason pääjuonena. Romaanin ajalliset miljööt ovat kiinnostavia, mutta lukijalle hieman työläitä seurata. Nykyhetken aikatasolla ollaan siis 1940-luvun Nagasakissa, mutta minäkertoja pysäyttää kerronnan usein ja uppoutuu muistoihinsa, joiden tarkkaa vuotta tai edes vuosikymmentä on lukijan mahdoton tietää. Välillä ollaan Onon nuoruudessa, välillä taas lähellä eläkeikää. Lukuisat ajalliset siirtymät jonnekin menneisyyteen rakentavat suurimman osan kirjasta. Nykyajan aikataso, aina välillä kun sinne palataan, on virkistävän suoraviivaista luettavaa hankalien, hämärien muistojen vastapainoksi.

Romaanin ansioihin kuuluu minäkertoja, joka osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Hän on erittäin subjektiivinen, kuten minäkertojat yleensä, mutta on ilahduttavasti tietoinen siitä. Kesken muistelmiensa hän saattaa mainita, ettei muista kyseistä tapahtumaa kovin tarkkaan, tai että hänen muistikuvansa ovat muuten vain horjuvia: ”Saattaa hyvinkin olla, että tilanteen jännittävyys sai minut juomaan hiukan nopeammin kuin olin aikonut, sillä muistikuvani illasta eivät ole aivan niin kirkkaita kuin ne voisivat olla.” Ono on tietoinen epäluotettavuudestaan, ja se asettaa hänen luotettavuutensa vieläkin enemmän kyseenalaiseksi. Lisäksi muut henkilöhahmot sanovat useassa kohdassa romaania, että ovat eri mieltä kertojan kanssa asioiden kulusta. ”Minä olen epäilemättä erittäin huonomuistinen, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mistä isä puhuu”, sanoo Onon tytär Setsuko kohteliaasti, kun on varma, että koko isän kuvaamaa keskustelua ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Japanin kulttuuri ja käytösnormit ovat romaanissa niin koukeroisia ja kuin hiuksenhienolla langalla tasapainottelua, että suomalainen turisti putoaisi rytinällä alas. Japanin kulttuurin konteksti onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Romaanin perusteella japanilaiset eivät näköjään sano koskaan toisilleen ”ei” – vaikka isä puhuisi täyttä lööperiä. Silloin sanotaan kohteliaasti ”isä erehtyy”. Vähän monimutkaisemmassa asiassa, kun Sensei haluaa itselleen kaikki loputkin päähenkilön maalaukset, jotta voisi tuhota ne, saatetaan käydä tämänkaltainen, kohtelias dialogi:

– Minulle [Senseille] on kerrottu, että sinulla [päähenkilöllä] on yksi tai kaksi hiljattain valmistunutta työtä, jotka eivät kuitenkaan ole minun hallussani olevien maalausten joukossa.

– On mahdollista, että on yksi tai kaksi työtä, jotka eivät olleet samassa varastossa kuin muut.

– Ehkä sinä tuot minulle ne maalaukset, Ono. Olen hyvin innostunut näkemään ne.

– Olisin tietysti äärimmäisen kiitollinen, jos Sensei lausuisi niistä mielipiteensä. En muista kuitenkaan varmasti, mihin olen ne pannut.

– Minä luotan siihen, että teet kaikkesi löytääksesi ne.

– Niin toki, Sensei. Mutta sitä ennen minä ehkä haen Senseiltä ne toiset maalaukset, joille hän on ystävällisesti suonut huomiota. Ne varmasti aiheuttavat epäjärjestystä hänen huoneissaan, joten haen ne heti pois.

– Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi niillä maalauksilla, Ono. Riittää, että löydät jäljellä olevat ja tuot ne minulle.

– Ikävä kyllä, Sensei, minä en pysty löytämään jäljellä olevia töitä.

– Ymmärrän, Ono. Sinusta siis tuntuu, että et voi tuoda niitä maalauksiasi minulle.

– Niin, Sensei. Pelkään pahoin että en.

Yllä oleva katkelma romaanista kertoo paljon siitä tyylistä, millä japanilaiset romaanin aikana puhuivat toisilleen. Monen lukupiirini jäsenen mielestä kirjan parhaita puolia olivatkin kurkistukset tähän suomalaisille vieraaseen kulttuuriin. Kohteliaat käytöstavat ja ennen kaikkea kunniakysymykset näkyivät arkipäiväisissäkin asioissa jatkuvasti. Onon tyttären avioliittoneuvotteluja – kyseessä oli enemmän tai vähemmän järjestetty avioliitto – määrittivät tuhannet pikku kohteliaat koukerot, joista kaikki olivat tietoisia. Miain eli tulevan hääparin ensimmäisen tapaamisen lähestyessä minäkertoja jännittää, saisiko sulhasen perhe pengottua hänen menneisyydestään liikaa arkaluonteista materiaalia, joka saattaisi kariuttaa avioliittoneuvottelut. Tuon ajan Japanissa sulhasen perhe nimittäin usein palkkasi yksityisetsiviä, jotka tarkastivat morsiamen ja tämän perheen taustat. Onon taustassa on paljonkin kyseenalaista, sillä hän on työskennellyt Japanin sotapropagandakoneistolle ja maalannut sotaa ihannoivia tauluja. Tämän hän haluaa pitää salaisuutena.

Onon ja hänen tyttäriensä väliset suhteet ovat kirjassa myös mielenkiintoisia. Kunnioitus vanhempia kohtaan näkyy tavallisissakin keskusteluissa, ja samoin niissä näkyy se, kuinka mies on selvästi perheen pää. Ichiro, minäkertojan 8-vuotias tyttärenpoika, saa monessa kohdin äänensä paremmin kuuluville kuin äitinsä tai tätinsä. Minäkertoja selventää Ichirolle, että naiset pelkäävät hirviöelokuvia ja että sake on miesten juoma – jota pikku-Ichiro kärttää siitä lähtien. Kirjassa esitetty naisten ja miesten vastakkainasettelu on vanhanaikainen, mutta kyseessä on toki 1940-luku. Olisi mielenkiintoista lukea taas jokin ihan uusi japanilainen romaani ja katsoa, miten sukupuoliroolit on siinä kuvattu. Viimeisin lukemani japanilainen romaani on Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet (2013), joka oli – yllätys, yllätys – paljon modernimpi.

Menneen maailman maalari -romaanissa on paljon hyvää, mutta loppujen lopuksi siinä ei kovin paljon asioita tapahdu. Miai-seremonia on romaanin jonkinlainen kliimaksi, mutta kovin selvää draaman kaarta romaanista ei löydy. Se alkaa keskeltä ei mitään, ja loppuu kesken kaiken – kaikki jää auki. Romaanin suuret tapahtumat, kuten mahdolliset häät, hypätään yli ja mainitaan sivulauseessa, jos edes siellä. Hidas tempo kuvastaa varmasti japanilaista mentaliteettia ja kykyä nauttia hetkestä. Menneisyyden painolasti, jota Ono kantaa, tulee toki lukijalle selväksi, mutta nykyhetkessä olisi voinut pysyä hetken kauemmin. Nyt lukijalle jää epäluotettavan kertojan jäljiltä kirjan luettuaan omituinen tunne; mitä koko kirjassa oikeastaan edes tapahtui?