Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustannusosakeyhtiö Siltala

141 s.

Kannen kuva: Elina Warsta

Välttelin tämän romaanin lukemista pitkään. Takakannessa on lyhyt katkelma romaanista, ja katkelmassa kerrotaan kissanpennun hukuttamisesta. Takakansiteksti piti minut erossa kirjasta monta vuotta, kunnes vihdoin uskalsin lukea kirjan – vain huomatakseni, että kissan hukutus onkin oikeasti vain metafora nälälle. Huh.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaani sijoittuu ajallisesti reiluun puoleen vuoteen, lokakuusta 1867 alkaen seuraavaan kesään. Suuret nälkävuodet koettiin Suomessa vuosina 1866-1868, jolloin kuoli lähes kymmenen prosenttia Suomen väestöstä. Pettuleivät – tai jopa jäkäläleivät – ovat toki tuttuja historian tunneilta, mutta romaani kertookin tarinaa ihmisistä, joilla ei ole enää edes niitä ja juomavesikin on jäässä. Silloin pitää lähteä kerjuulle.

Kirjassa seurataan Korpelan perhettä, johon kuuluvat vanhemmat Juhani ja Marja sekä lapset Mataleena ja Juho. Jälkimmäiset kolme saavat jokainen oman nimikko-osan kirjassa. Mataleenan kirjassa kerrotaan, kuinka perhe lähtee kodistaan vaellukselle ruoan perään, Marjan kirjassa taas ollaan vasta vähän lähempänä Pietaria, joka kangastelee jossain kaukaisuudessa, Marjan illuusiona. Romaanin eläytyvänä hän-kertojana toimii näissä osissa kuitenkin vain Marja; lapset eivät pääse ääneen.

Romaanissa vaelletaan lumisen, kylmän maiseman keskellä kohti seuraavaa leipäpalaa, kohti seuraavaa vetoisaa navettaa, jonne kerjäläiset ehkä päästetään nukkumaan yhdeksi yöksi. Mieleen nousee väkisinkin Cormac McCarthyn Tie (2006), jossa päähenkilö poikineen kulkee apokalyptisessa maailmassa kohti etelää: Juho repii äitinsä ylös hangesta. Huohottaen Marja lähtee taivaltamaan eteenpäin. Viima repii lunta pellolta ja heittelee sitä, ei osaa päättää, miltä suunnalta kävisi kulkijoiden kimppuun. Nälkävuoden miljöö on kylmempi, mutta yhtä toivoton kuin dystopisessa Tiessä.

Köyhien ja nälkäisten vastapainona romaanissa kerrotaan myös rikkaiden elämästä. Toisena kirjan eläytyvänä kertojana toimii Teo Renqvist -niminen lääkäri, joka kiertää katsomassa sairaita ja seurustelee Helsingin päättäjien kanssa. Teon veli Lars ja tämän vaimo Raakel jäävät etäisemmiksi hahmoiksi. Kaikista eniten pintaraapaisuksi jää sen sijaan senaattori, joka kertoo ajatuksiaan muutaman sivun mittaisissa luvuissaan. Jonkun on nähtävä kauemmas, yli horisontin, senaattori ajattelee ja näyttää lukijalle välähdyksen tuon ajan politiikasta.

Romaanissa ruoasta puhuvat kaikki, mutta nälänhätä ei näytä kuitenkaan kovasti koskettavan rikkaita. Muiden nälkää sen sijaan kuvataan paikoitellen naturalistisen kerronnan kautta niin elävästi, että romaania lukiessaan on iloinen jokaisesta ateriastaan. Luin hiljattain myös toisen romaanin, jossa kerrottiin nälänhädästä; Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -romaani (2009) kuvaa Biafran sotaa. Päähenkilöinä ovat siinä kuitenkin lähes pelkästään rikkaat ja etuoikeutetut, jotka kyllä kuolevat, mutta eivät nälkään. Niinpä Nälkävuosi tuntuu pääsevän syvemmälle ihmisten hätään kiinni.

Romaanin kieli on ihmeellisen kaunista ja välillä jopa lyyristä. Marjan hourailut on esitetty omaperäisten vertausten ja metaforien kautta, ja myös unet ovat kuin satua: Taivas on käärmeensilmän värinen. Ensimmäinen tähti syttyy, ja Marja tuntee miten käärme katsoo häntä ja Juhoa. Kieli tuo mieleen Cormac McCarthyn romaanin Kaikki kauniit hevoset (1992), jossa kuvataan paljon armotonta, tappavaa luontoa. Kuvaus on kaunista, tapahtumat eivät, aivan niin kuin Nälkävuosi-romaanissakin.

Nälkävuosi-romaani jää mieleen pitkäksi aikaa. Sivuja ei ole paljon, mutta Korpelan perheen tarina koskettaa. Kun lapsi pyytää leipää äidiltään, jolla sitä ei ole antaa, kirjailijan ei ole tarpeen selittää pitkästi. Lukija kyllä ymmärtää äidin tunteet muutenkin. Äiti, lämmitä, pikkuinen Juho pyytää kirjassa, ja sen äiti voi onneksi tehdä – sillä kertaa. Romaanin alku ja loppu kietoutuvat prologissa ja epilogissa yhteen, ja rinnastavat Korpelan perheen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin Mäkelän perheeseen. Nälkävuoden loppu yllättää lukijan hienosti, ja antaa samalla aivan uuden sävyn koko muulle romaanille.

Advertisement

Kirja kansien perusteella

Lupasin kirjoittaa tänne blogiini kirjan julkaisuun liittyviä asioita, ja yksi etappi kohti julkaisua on jälleen saavutettu. Kirjani kansi on valmistunut! Olen odottanut tätä hetkeä siitä lähtien, kun sain kuulla, että kirja julkaistaisiin. En tiedä teistä muista, mutta minulle kirjan etukannella on merkitystä.

Usein sanotaan, että kirjaa ei saisi tuomita kansien perusteella. Se on toki kaunis sanonta, mutta ei pidä kovinkaan usein paikkaansa. Totuus on, että kannet vaikuttavat siihen, valitaanko kirja vai ei. Pakkauksen ulkonäöllä on väliä. Kannen tehtävänä on herättää tulevan lukijan huomio ja saada lukija ottamaan kirja käteensä. Jos niin tapahtuu, tutkimuksen mukaan (Clark & Phillips, 2008) kirjan ostamisen todennäköisyys viisinkertaistuu. Never judge a book by it’s cover. Joidenkin mielestä sanonta on alunperin tarkoitettu ironiseksi.

Olen lukenut monia kirjoja, joilla on tarinaan sopimaton kansi, muuten vain huono kansi tai ehkä jopa sellainen kansi, josta ei saa oikein mitään tolkkua. Harva kansi on sinänsä ruma, mutta joskus niitäkin sattuu vastaan. Se on makuasia, tiedän kyllä, mutta kaikkien aikojen rumimman kannen palkinnon mielestäni voittaa yksi suosikkikirjoistani:

Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu. Kannen kuva Reino Uusitalo. 11. painos.

Melkein kyynel silmässä joudun katsomaan tätä kantta. Metsää, tyttö… Eikö tästäkin kuvasta olisi saanut houkuttelevamman? Toisaalta, jos tietää että kirja myy kuitenkin – ja Mukkahan myy –  niin miksi maksaa graafikolle… Toisen palkinnon tässä rumuuskilpailussa saa itsemurhakansi:

Arto Paasilinna, Hurmaava joukkoitsemurha.

Niin, joukkoitsemurha. Kiehtova aihe, ja varmasti kannen suunnittelijalla on herännyt aiheesta ajatus jos toinenkin. Ja mitä siitä on saatu aikaan? Kasa tylsistyneen näköisiä ihmisiä. Pallo, joka on ehkä kuu? En näe kannessa hurmaavuutta enkä itsemurha-aikeita, ja kansi saa minut epäilemään, onko tämäkin sitä paljon puhuttua ironiaa. Niin tai näin, kansi ei ainakaan minua sytytä.

Oman kirjani kanteen olen tyytyväinen, vaikka etukäteen pelkäsin, että en ehkä pitäisi kannesta. Sain antaa kannen tekoon ideoitani, ja toivoin, että kuva ei olisi liian tyttömäinen tai hempeä. Tässäkin Nordbooksin graafikko, Jenina Törmänen, on mielestäni onnistunut. Kanteen on laitettu taustalle kuva Englannin Stonehengestä, mikä toimii hyvin, sillä kivet luovat uhkaavaa tunnelmaa. Kannen väritys on tumma, eikä siinä onneksi ole käytetty vaaleanpunaista.

Ilmeisesti Stonehenge ei ole kirjan kansissa kovin yleinen aihe. Tarkistin asian Kirjasammon sivuilta, jossa saa hakea kirjan nimeä sen kannen perusteella. Hakukenttään voi kirjoittaa, mitä kansikuvassa muistaa nähneensä – esimerkiksi hakusana ”kädet” tuottaa 752 tulosta. Stonehenge taas tuottaa vain viisi osumaa.

Pidemmittä puheitta julkistan siis oman kanteni, tässä se on!  Ottaisitteko sen käteenne kaupassa tai lainaisitteko kirjastosta, pelkän kannen perusteella?

Kannen kuva: Jenina Törmänen.

Fiktiivisen tarinan uskomaton uskottavuus

Fiktiivisellä tekstillä on joskus lähes maagisia voimia. Lukija tietää lukiessaan, että lukee fiktiivistä – siis kuvitteellista – tarinaa, mutta uskoo siihen silti. Hyvän romaanin kohdatessaan lukija ottaa romaanin maailman vastaan ja hyväksyy sen. Näin voisi tapahtua. Ei ehkä minulle, mutta jollekin joskus, jossain, lukija saattaa ajatella.

Vilja-Tuulia Huotarisen ihanassa romaanissa Valoa valoa valoa 14-vuotias päähenkilö Mariia elää 1980-luvulla, jolloin Tshernobylin ydinvoimala räjähtää. Mariia myös rakastuu. Uskottavaa, eikö totta? Todellisten tapahtumien varaan lukijan on turvallista heittäytyä. Vaikeammaksi heittäytyminen menee, jos todellisten elementtien sekaan lisätään jotain normaalimaailmaan kuulumatonta, kuten vaikkapa peikkoja tai velhoja.

Oikeastaan peikot ovat kuuluneet suomalaiseen eläimistöön aina. Niitä on vain vaikea havaita, sillä ne ovat hyvin arkoja ja liikkuvat vain öisin. Peikkoja vilahtelee suomalaisessa mytologiassa ja kansansaduissa, eikä ihme, sillä metsämme ovat hyvä koti peikoille. Näin kerrotaan Johanna Sinisalon romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi, jonka kuvaamassa maailmassa peikot ovat susien ja karhujen rinnalla todellisia, vaikkakin harvinaisia, petoeläimiä Suomessa. Vaikea uskoa? Luottavainen lukija kuitenkin heittäytyy tarinaan mukaan, eikä ensimmäisten sivujen jälkeen kyseenalaista sen uskottavuutta. Näin voisi tapahtua, jos peikkoja eläisi Suomessa, lukija ajattelee.

Kuva elokuvasta Trolljegeren.

Pitkälti on kysymys myös odotushorisontista, eli siitä, mitä jo ennen lukemista odotamme romaanilta ja miten romaani niihin odotuksiin vastaa. Jos odotamme Tshernobylin räjähtämistä 1980-luvulle sijoittuvassa romaanissa ja saamme sen, olemme tyytyväisiä. Mutta jos odotamme Tshernobyliä ja saamme sen sijaan robotteja taistelemassa vampyyreja vastaan, hämmennymme. Silloin romaanin kuvaavaa maailmaa on vaikeampi hyväksyä. Voisiko näin tapahtua? Lukija joutuu silloin määrittämään odotushorisonttinsa uudelleen, ja joko pitää tapahtumia romaanin kuvaamassa maailmassa uskottavina tai sitten ei.

Lukija voi kyllä lukiessaan helposti hyväksyä robotit ja vampyyrit, velhot, kaiken maailman aaveet ja limahirviöt. Jopa Marsipaanimiehen ja Freddy Kruegerin. Ei lukija huuda mielessään, että ei tällaista voisi tapahtua! jos hän on hyväksynyt romaanin kuvaaman maailman lainalaisuudet; vähän niin kuin taikurin yleisö uskoo siihen, että taikuri voi vetää tyhjästä hatusta esiin kanin tai leikata naisen kahtia. Tai eihän kukaan yleisössä usko, että taikuri tekisi niin oikeasti. Mutta hyvään tarinaan on mahtavaa heittäytyä mukaan.

Mutta joskus käy niin, että lukija ei pelkästään hyväksy romaanin maailmaa ja pidä sitä uskottavana, vaan ottaa sen täysin totuutena. Oi, mikä kirjailijan haave! Niin voi käydä tottuneellekin lukijalle. Esimerkiksi käyköön Katja Ketun hieno romaani Kätilö. Se on selvästi fiktiota, kuten romaanit aina, mutta naamioitu tositarinaksi. Esipuhe ja jälkisanat luovat vaikutelmaa siitä, että tarina olisi todellakin tapahtunut. ”Tässä teoksessä esitetyt päiväkirjat  ja merkinnät ovat aikalaistensa tekemiä”, esipuhe alkaa.

Uskottava kätilö romaanista Kätilö. Kuva: MTV. 

Tällainen lukijan vakuuttelu on tyypillistä vanhalle kirjallisuudelle. Olipa kerran, romaani sanoo, ja me uskomme. Näin on joskus tapahtunut, me ajattelemme. Mitä mahtavia voimia kirjallisuudella välillä onkaan, suorastaan maagisia.

Kauniiden sanojen jälkeen

Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni ikinä, ja haluaisin aivan alkuun kiittää sinua, lukijani, mielenkiinnostasi ja ajastasi. Otan nyt rohkean askeleen blogien kirjoittamisen maailmaan, ja toivon, että tämä ensimmäinen, haparoiva julkaisuni solahtaa siihen maailmaan kunnialla.

Novellikokoelmani Afroditen askelin julkaistaan maalis-huhtikuussa 2017, noin kahden kuukauden päästä, ja nyt on hyvä hetki kirjoittaa tämänhetkisistä tunnelmistani. Aion tässä blogissa käsitellä oman elämäni ohella kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyviä asioita. Tarkoituksenani on kirjoittaa myös kirja-arvosteluja sekä klassikoista että nykyhetken kiinnostavista kirjoista.

Olen ammatiltani äidinkielenopettaja, ja työskentelen IB-lukiossa kirjallisuuden opettajana. Sitä kautta löydän paljon mielenkiintoisia teoksia, joita voin tässä blogissa arvostella, ja vapaa-aikanani harrastamani lukupiiri toimii myös hyvänä kirjallisuuslähteenä.

Afroditen askelin on esikoisteokseni, joten kaikki kirjan julkaisuprosessissa on minulle uutta. Kerron siis siitä blogissani varmasti aina tilaisuuden tullen; tällä hetkellä minua kiinnostaa kirjan kannen suunnittelu, samoin se, miten kasasta word-tiedostoja muovautuu ihan oikea, kovakantinen kirja.

Kirjan viimeistelyvaiheessa oudolta ja hieman pelottavaltakin tuntui tieto siitä, että kaikki kirjoittamani sanat jäisivät elämään kirjan sivuille ikuisesti. Toisin kuin blogitekstejä, niitä ei saisi deletoitua pois, jos ne alkaisivat myöhemmin tuntua huonosti sanotuilta. Mitkä sanat valitsisin kirjaan, mitkä lauseet, mitkä ajatukset? Sanoilla on voimaa, ja niiden vaikutus tuntuu lukijassa.

Lopetan tämän ensimmäisen blogikirjoitukseni eräisiin kauneimpiin runonsäkeisiin, joita  on ehkä koskaan kirjoitettu. Ne löytyvät Pentti Saarikosken kokoelmasta Hämärän tanssit: ”Tyttö / kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä ja sanoi / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään.” Mitä tuollaisten sanojen jälkeen voisi enää kirjoittaa? Paljonkin, huomasin onnekseni, kun kirjoitin omaa kokoelmaani. Muiden kirjoittajien kauniit sanat, uudet ajatukset ja ravistelevat huomiot maailmasta toimivat alustana, jolle on helppoa koota omia, ainutlaatuisia lauseitaan, sana kerrallaan.