Nuortenkirjoja saa lukea aikuisenakin – ja ne ovat hyviä!

Ensimmäisen romaanini julkaisemisesta on kulunut nyt reilu kuukausi. Tämän seurauksena työpaikan kahvihuoneessa ja käytävillä minulta ei kysytä kuulumisia enää yhtä paljon kuin ennen. Nyt ihmiset heti minut nähtyään tunnustavat, että eivät ole vielä ehtineet lukea kirjaani, kun on ollut niin paljon kiireitä. Toinen vaihtoehtoinen keskustelunaloitus taas on, että he ovat lukeneet kirjan, ja haluavat kertoa, mitä siitä pitivät.

Omasta romaanista on tietenkin aina hauska keskustella, ja kaikki tämä onkin minulle uutta, koska kyseessä on esikoisromaanini. Paitsi että tavallaan ei ole – olenhan julkaissut jo pari vuotta aiemmin novellikokoelman nimeltä Afroditen askelin (Nordbooks, 2017). Sen julkaisemisen jälkeen lähes kukaan ei kuitenkaan tullut juttelemaan siitä kanssani eikä oikein ketään näyttänyt se suuremmin edes kiinnostavan. Mietin silloin, että työpaikkani ihmiset tai sukulaiseni eivät varmaan sitten juurikaan lue kirjoja.

Kunnes sitten uuden romaanini julkaisemisen jälkeen tajusin, että eihän se niin olekaan. Novellikokoelmani ei aikoinaan kiinnostanut ihmisiä, koska se on suunnattu nuorille. Ei aikuisille. Ja siksi siis aikuiset ystäväni eivät lukeneet sitä.

Tämä on todella omituista.

Ymmärrän kyllä, että ihmiset valikoivat sen, mitä lukevat. Monet eivät halua lukea sellaisista kaukaisista asioista kuin rikokset, tai niin kauheista asioista kuin huumeet. Mutta nuoruus. Ei se ole kaukana, eikä se ole kauheaa. Jokaisella meistä on lisäksi omakohtaista kokemusta nuoruudesta, joten kirjan maailmaan on helppo imeytyä mukaan. Mutta aikuiset lukijat tuntuvat jotenkin ajattelevan, että kirjoissa on ikäraja; että aikuiset eivät saa lukea nuortenkirjoja. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa.

Tämä aikuisten asenne nuortenkirjoja kohtaan vaikuttaa myös nuortenkirjojen ja -kirjailijoiden arvostukseen: vaikka kyseessä olisi kuinka loistava kirja tahansa, saattaa olla, että siitä ei puhuta työpaikkojen kahvipöydissä sanaakaan. Ja koska kirjasta ei puhuta, sitä ei löydetä, sitä ei lueta, sitä ei arvosteta.

Nuortenkirjat eivät käsittele pelkkää nuoruutta, vaan aiheet ovat nykyään painavia ja merkityksellisiä: sairauksia, rasismia, ilmastonmuutosta… Ne ovat aiheita, joiden lukemisesta myös aikuiset hyötyisivät. Nuorten ja aikuisten kirjojen välinen raja on muutenkin aika häilyvä. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilönä on nuori, mutta tietenkään mitään tarkkaa ikärajaa ei ole. Nuortenkirjoissa on tarjolla rakkautta ja kauhua, dystopioita ja huumoria, ja ne kaikki sopivat luettavaksi myös aikuisena. Kirjastossa voi rohkeasti mennä lasten- ja nuortenosastolle kiertelemään – ja huomata, kuinka paljon valinnanvaraa onkaan.

Itselläni on tällä hetkellä luettavana Mats Strandbergin Loppu, joka kertoo 17-vuotiasta nuorista. Kaikki on muuten normaalia, mutta maapalloa kohti on syöksymässä asteroidi, joka tuhoaa koko planeetan kuukauden kuluttua. Jännittävää! Vaikka päähenkilöt ovat nuoria, romaani ei ole lapsellinen tai naiivi, niin kuin eivät useimmat nuoristakaan. Nuoret ovat rohkeita, fiksuja ja jotenkin… yllättäviä. Hyvällä tavalla. Sellaisia ovat usein myös nuortenkirjat.

Yksi viime aikojen luetuimmista ulkomaalaisista nuortenkirjoista on yhdysvaltalaisen Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo, mitä on olla musta nuori tämän päivän USA:ssa ja siitä syvään juurtuneesta rasismista, joka on olemassa joka hetki. Kaikki nuortenkirjat eivät siis ole pelkkää fantasiaa, niin kuin jotkut yhä luulevat. Toki Harry Pottereita, Twilighteja ja Nälkäpelejä riittää – ja varsinkin Potterit ovat mahtavia! – mutta on olemassa ihan tavallisestakin elämästä kertovia kirjoja. Esimerkiksi Juuli Niemen Et kävele yksin (Finlandia-palkinto vuonna 2016) kertoo suomalaisesta rasismista Adan ja Egzodin rakkaustarinan kautta.

Klassikkoja kaipaavalle nuortenkirjoista voisi suositella esimerkiksi S. E. Hintonin romaaneja (esimerkiksi Me kolme ja jengi), jotka kertovat aika rajustikin amerikkalaisten jenginuorten elämästä, tai vaikkapa huumoria Hadrianus Molen päiväkirjojen kautta (kirjoittanut Sue Townsend). Kauko Röyhkän mahtava nuortenkirja Miss Farkku-Suomi taas sopii luettavaksi kenelle tahansa aikuiselle: 1970-luvun Suomeen sijoittuva romaani on Keskisuomalaisen mukaan ”erinomainen”, ja Karjalaisessa sitä kuvataan näin: ”Minämuotoinen teksti kulkee hurjalla draivilla ja tavoittaa pohjoissuomalaisen nuoren– ailahtelevan mielen.”

Joten, sinä aikuinen, ehkä tarttuisit seuraavalla kerralla nuortenkirjaan? Ihan vain kokeeksi. Kirja saattaa yllättää!

Lähde: Liveabout.com

 

Advertisement

Maailma on sun – Ekokriittinen tulkinta Tehosekoittimen laulusta

Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus eli ekokritiikki on yksi suosikeistani kirjallisuudentutkimuksen suuntauksien joukossa. Ekokritiikki tarkoittaa yksinkertaisesti ihmisen ja luonnon välisen suhteen analysoimista. Ekokritiikki tarkastelee siis esimerkiksi sitä, miten luontoa teoksessa kuvataan, kuinka suuressa roolissa luonto on – vai jääkö se kokonaan taustalle – sekä eroavatko miehen ja naisen luontosuhteet toisistaan. Katastrofielokuvissa luonto on usein vihollisen roolissa, kun meteoriitti tai metsäpalo uhkaa, ja rakkauselokuvissa luonto taas usein tarjoaa romanttiset puitteet päähenkilöiden suhteelle.

Valitsin ekokriittisen tutkimukseni kohteeksi yhden suosikkilauluistani, Tehosekoittimen Maailma on sun (julkaistu vuonna 2000)ja analysoin, mikä rooli luonnolla on tässä rock-lyriikassa. Sen sanat löytyvät alta.

sanat

Tehosekottimen kappaleessa näyttää olevan aiheena kahden henkilön, minäpuhujan sekä hänen naispuolisen ystävänsä, kiipeäminen kaupungin lähellä olevalle kukkulalle ja antautuminen tuulen puhdistettavaksi. Henkilöiden ikä ei käy selväksi, mutta siitä optimistisesta otteesta, joka runon minäpuhujalla on – puhutaan esimerkiksi siitä, että heidän on aika puhjeta kukkaan – voisi olettaa heidät nuoriksi. Mutta siirrytäänpä luontoon.

Runossa on kolme säkeistöä ja niiden lisäksi kertosäkeistö. Ensimmäisessä säkeistössä puhutaan merkityksellisistä asioista; ikääntymisestä ja elämän tarkoituksesta. Luontoon viittaavia kohtia säkeistössä on vain yksi: ”käy jalkoihin tyly asfaltti/ unet ohuiksi kuluttaa”. Personifikaation eli elollistamisen kautta asfalttia kuvataan tylyksi ja sitä kautta kovaksi ja jollain lailla epämiellyttäväksi. Se kuluttaa jalat fyysisesti rikki ja seuraavassa säkeistössä myös unet ohuiksi eli huonoiksi, pinnallisiksi. Näin kaupunkiin liittyvään elementtiin eli asfalttiin on saatu negatiivinen lataus.

Runon toinen säkeistö on myös kertosäkeistö, joten sitä voidaan pitää tärkeimpänä säkeistönä. Siinä onkin paljon analysoitavaa, myös ekokritiikin kautta. Jo säkeistön ensimmäinen kokonainen ajatus, kolme ensimmäistä säettä, kertoo paljon runon minäpuhujan luontosuhteesta: ”Anna tuulen puhdistaa/ nostaa helmoja / heittää hiukset sekaisin- -”. Minäpuhuja uskoo siis että tuulella, yhdellä luonnon puhtaista elementeistä, on positiivinen, puhdistava voima. Tuuli puhdistaa, nostaa helmoja ja heittää hiukset sekaisin. Näistä kaksi jälkimmäistä eli alhaalle laskeutuvat helmat ja siistit hiukset kuvaavat yhteiskunnan normeja ja sitä, kuinka niiden mukaan pitää käyttäytyä, vaikka ei itse haluaisikaan. Yhteisön paine tunkee ihmiset muottiin, josta luonnonelementti, tuuli, voi hetkellisesti ihmisen vapauttaa: luonnon keskellä, tuulessa, hiukset saavat olla sekaisin ja helmakin nousta ylös.

Pitäisin myös luontosuhteen kannalta mielenkiintoisena säkeistön ensimmäistä sanaa: anna. Tuulelle siis annetaan tässä kohtaa mahdollisuus nostaa helmoja ja sekoittaa hiukset. Mutta runon toisen päähenkilön ei tarvitsisi antaa tuulen tehdä sitä, ellei hän sitä haluaisi. Näin ollen pieni sana anna kertoo siitä, että runon puhujan mielestä ihmisen valta luontoa ja tuulta kohtaan on suurta. Ihminen tekee päätöksen, ei luonto. Tämä valta näkyy myös kertosäkeistön viimeisessä lauseessa: ”ja maailma on sun”.

Runon kolmannessa säkeistössä runon minäpuhuja pyytää ystäväänsä katsomaan sateiselle taivaalle: ”Nosta kasvot ylös sateeseen/ katso lintujen lentoa/ ne ei kylvä/ ei ne satoa korjaa/ mut niil on tarpeeks kaikkea”. Toinen puhdas luonnonelementti, vesi, on mukana runossa ja romanttisesti kastelee päähenkilöt. Sade voisi olla kurjaa ja ikävää, kylmääkin se usein tapaa olla, mutta runossa katsotaan sateeseen vapaaehtoisesti ja iloiten, ja sateesta etsitään vastausta perimmäisiin kysymyksiin. Sateessa lentävät pikkulinnut toimivat runossa symbolina vapaudelle ja onnelle. Pikkulinnutkin on kuitenkin melko romantisoidusti kuvattu. Pikkulintujen elämä on paljon raadollisempaa kuin vain taivaalla lentelyä, ja ruokaakin niiden pitää oikeasti etsiä melkein koko hereilläoloaikansa.  Romanttinen kuva vapaana taivaalla lentävistä pikkulinnuista sopii runon ajatuksiin. Intertekstuaalinen viittaus Raamattuun on silmiinpistävä. Raamatussa (Matteus 6: 26) sanotaan: Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. Raamatullinen viittaus pikkulintuihin voisi kertoa siitä, että minäpuhujan mielestä luonto riittää Jumalaksi, sillä Jumala on häivytetty runosta pois, mutta jollakin tavalla lintujen on silti pärjättävä ilman sitäkin.

Säkeistö jatkuu sanoin: ”Kiivetään kukkulalle/ sieltä näkee ohi kaupungin/ silloin muistat mistä tullut oot/ ja minne palaat takaisin”. Säkeissä kirjaimellisesti kehotetaan katsomaan pois kaupungista, jonnekin sen ohi, kenties taivaanrantaan tai kaukaiseen metsään. Kun otetaan huomioon edellisen säkeistön selvä alluusio Raamattuun, saattaa olla, että tämänkin ajatuksen taustalla on ollut Raamatun luomiskertomuksesta tuttu sanonta: ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” Tullut-sanan toistaminen viittaa vahvasti Raamattuun. Joka tapauksessa runon minäpuhuja korostaa kaupungin ja luonnon vastakkainasettelun kautta sitä, että ihminen on peräisin jostain aivan muualta kuin kaupungista, ja että ihmisen todellinen koti ei ole kaupungin ”tylyn asfaltin” ympäröimänä. Jo ensimmäisessä säkeistössä esille nostettu elämän tarkoituksen pohdinta saa siis jatkoa tässä säkeistössä.

Runon viimeinen säkeistö vahvistaa jo aiemmin esiin tulleita ajatuksia luonnon voimakkuudesta. Melko usein käytetty kielikuva kukkaan puhkeamisesta tuodaan tässäkin esiin: ”Sun aika kukkaan on puhjeta/ kohti taivasta kurkottaa- -”. Metafora kukasta kuvastaa tässä runossa henkistä kasvua. Säkeistö sisältää myös erittäin paljon luontoon liittyviä muita kielikuvia ja deskriptiiviverbejä, kuten ”ajan pyörteet”, maailma saa ohi virrata” ja ”juuret – – kylmän kiven murtaa”. Veden ja ilman elementteihin liittyviä kielikuvia on runossa paljon, mutta myös maa elementtinä on mainittu muutaman kerran.

Ekokriittisen tulkinnan kohteeksi kappale on ihanan antoisa. Luontoa käsitellään suomalaisessa pop- ja rock-lyriikassa paljon, joten monet muutkin kappaleet olisivat hauskoja tutkimuskohteita. Kokonaisuudessaan positiivinen ja elämään rohkaiseva Maailma on sun -kappale sisältää paljon luontoon liittyvää sanastoa ja kielikuvia, mutta myös Raamattua on hyödynnetty. Näiden sekoitus on mielenkiintoinen, mikä saakin runossa aikaan sen vaikutelman, että luonnolla olisi jopa jumalallinen rooli. Toisaalta runon minäpuhujalla ja hänen ystävällään näyttää olevan suuri valta luontoon, joten voidaan miettiä, miten jumalaiseksi olennoksi ihmistäkin on runossa kuvattu. ”Maailma on sun”, niinhän runossa todetaan kertosäkeessä, ja se jos mikä on jumalaista.

Novellikokoelmani blogikirjoitusten tähtenä

Pitkän joululomani viimeisinä päivinä surffailin netissä ja huomasin, että monet kirjabloggaajat ovat tarttuneet novellikokoelmaani Afroditen askelin. Kokoelmastani on kirjoitettu nettiin paljon arvosteluja! Hieno uutinen, koska mitä enemmän kokoelmasta kirjoitetaan, sitä useampi ihminen siihen voi törmätä ja ehkä jopa lukea sen.

Joissakin blogeissa kirjaani on käsitelty lyhyemmin ja toisissa pidemmin, mutta kovin pitkiä mitkään arvostelut eivät ole. Monet jäävät esittelyiksi, mutta esimerkiksi Lastenkirjainsituutin teksti uskaltaa arvostella – ja sanoo kokoelmaa muun muassa hajanaiseksi. Joissain arvosteluissa, kuten esimerkiksi Kirja vieköön! -blogissa, mukaan on otettu lainauksia novelleista, mikä on mielestäni hauska idea.

Itse en loukkaannu arvosteluiden moitteista, mutta kehut sitä vastoin lämmittävät mieltä. Parissakin arvostelussa novellien kieltä sanotaan kauniiksi. Ihanaa! Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa kokoelmastani taas sanotaan näin:  ”Kreikan mytologian hyödyntäminen nykyaikaisissa nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksissa on kekseliäs ja toimiva idea, josta ei tule päälleliimattua makua. Pikemminkin korostuu tarinoiden ajattomuus, ihmisyyden iättömyys.”

Mitä muuta sanottiin? Kokosin blogiarvosteluiden linkit tähän alle, joten siitä vain klikkailemaan 🙂

Kirja vieköön!

Amman lukuhetki

Kirjahullun päiväkirja

Jonnan lukunurkkaus

Eniten minua kiinnostaa tie

Lastenkirjainstituutti

Pelottava runous – kuinka analysoida ja tulkita runoa ”oikein”?

Lukupiirini valitsi ensimmäistä kertaa luettavakseen runoutta. Suuren kunnian sai Jenni Haukion hieno runokokoelma Siellä minne kuuluisi vihreää ja maata (2003). Kun runokokoelman käsittelypäivä tuli, katselin ihmeissäni, miten osasta lukupiiriläisiä – fiksuista, kokeneista kirjallisuudenystävistä – tulikin vaivaantunut joukko hiljaisia, katsekontaktia vältteleviä emmäosaalukearunoja-ihmisiä. Runous on liian vaikeaa! En muista kuinka runoja analysoidaan! lukupiiriläiset protestoivat tapaamisemme alussa. Ihmettelin. Jos runouden lukeminen ja siitä keskusteleminen ystävien kesken, rennossa tilaisuudessa, säikyttää koulutettuja, aikuisia, kirjallisuuden suurkuluttajaystäviäni, niin miten pahasti se pelottaa ihan tavallisia lukijoita?

haukio

Pelottava runokokoelma.

Itse en runoutta lukiessani ajattele, että voisin tulkita runoja jotenkin oikealla tai väärällä tavalla. Runon jokainen vastaanottaja, kuulija, kuitenkin ymmärtää runon omalla ainutkertaisella tavallaan. Mikään tulkinta ei ole suoranaisesti väärin – mutta sen sijaan ylitulkintaa voi olla niin, että lukee runosta esille jotain, mitä siinä ei ole. Runouden lukeminen on kuitenkin niin erilaista kuin muun kaunokirjallisuuden, että ylitulkintakin voi muodostua ongelmalliseksi käsitteeksi. Jos tulkitsen, että runossa puhutaan kuolemasta, koska se herättää ajatuksissani sellaisia mielleyhtymiä, niin kuinka joku toinen voisi väittää, että ylitulkitsen?

Runouden tulkitsemista edeltääkin analyysi, joka tarkoittaa tarkkaa tarkastelua. Eli ennen kuin tulkitaan, mitä runo meille kertoo, tarkastellaan runoa tarkasti. Sen jälkeen on ehkä helpompi keskittyä siihen, mikä runossa on olennaista ja mikä ei. Analyysiä varten on hyvä hallita jonkinlainen perustermistö, jonka avulla runoa käy läpi: voidaan esimerkiksi puhua kielikuvista, toistosta, vastakkainasetteluista ja rakenteesta. Otan esimerkkirunoksi Jenni Haukion runokokoelman Sinne minne kuuluisi vihreää ja maata nimettömän runon:

runo

Runoa analysoidessa kannattaa aloittaa tarkastelu runon rakenteesta. Montako säettä (riviä) ja säkeistöä (kappaletta) siinä on? Alkavatko säkeet samasta kohdasta vai onko joitain säkeitä sisennetty? Kannattaa tarkastella varsinkin poikkeuksia: ovatko säkeistöt ja säkeet yhtä pitkiä, vai rikkooko jokin asettelussa harmonian? Jos jokin pistää silmään, niin kyseinen kohta runossa saattaa olla tulkinnankin kannalta tärkeä. Haukion esimerkkirunossa kaikki säkeistöt paitsi yksi alkavat samasta kohtaa. Tämä yksi säkeistö on siis jollain lailla merkityksellinen. Säkeistössä puhutaan siitä, mitä tapahtuu, kun mökkiläiset lähtevät kotiin: ”antaa merikaislan kasvaa uimareitit umpeen, / supikoirien syödä- -”. Säkeistö siis kuvailee tulevaisuutta ja sitä, kuinka luonto valloittaa takaisin ihmisten kesällä hallitsemat alueet.

Rakenteen lisäksi alussa kannattaa kiinnittää huomiota välimerkkien käyttöön. Haukio ei ole käyttänyt pisteitä, mutta pilkkuja, ajatusviivoja ja yksi kysymysmerkki löytyy. Varsinkin lopun kysymysmerkki on mielenkiintoinen, sillä se kyseenalaistaa koko runon lopun; kyseessä ei olekaan väite, vaan kysymys: ”Mitä villiintyneistä akileijoista/ – – / kun kaikki kuitenkin lakastuu/ juuri päästyään kukkaan?” Eli ehkä akileijoilla on sittenkin väliä runon puhujalle, vaikka kaikki kuitenkin lakastuu.

Runon analyysin aluksi kannattaa selvittää itselleen, mikä on runon esittämä puhetilanne, eli mikä tilanne runossa on käynnissä. Haukion runossa puhetilanne on melko helposti selvitettävissä, koska runon puhuja sanoo jo säkeessä 1, että kyseessä on ”lähtö”, jota on edeltänyt ”kuulaista kuulain kesä”. Myöhemmin runosta voi löytää sanaperheen, joka liittyy mökkeilyyn: puhutaan katiskasta, nuotiosta, rannasta ja merikaisloista. Voi siis olettaa, että runon puhuja on juuri lähdössä kesän jälkeen takaisin kaupunkiin, ja nyt syksyn kohta tullessa miettii kesän katoamista ja elämän loppumista yleensäkin.

Sitten, kun on saanut itselleen selväksi osan runon perustiedoista, voi siirtyä tarkempaan tarkasteluun eli analyysiin. Toistot ja erilaiset listaukset ovat runoissa usein helppo tapa päästä alkuun. Toistetaanko runossa jotain joko samoin tai eri sanoin, ja onko havaintoja, kuvailuja tai ajatuksia listattu? Haukion runossa on varsin paljon kolmilistausta, jossa on lueteltu kolme havaintoa. Esimerkiksi aiemmin mainitsemassani sisennetyssä säkeistössä on aloitettu kolmilistaus, joka jatkuu vielä seuraavaan säkeistöön: Kun puhuja poistuu mökiltä, hän antaa (1) merikaislojen kasvaa, (2) supikoirien syödä ihmisten nuotioillallisten tähteet ja (3) katiskan suun aueta. Kaikki nämä kuvaavat jonkinlaista kontrollin menetystä. Kaislat ovat merten rikkaruohoja, jotka pitäisi kitkeä pois ainakin rannasta. Supikoirien pitäisi pysytellä metsissä, poissa ihmisten silmistä, ja katiskan taas pitäisi palvella ihmistä eli pysyä ansana kaloille, ei aueta niin, että kalat pääsevät sieltä pakoon.

Kontrollin menetystä kuvataan myös seuraavassa säkeistössä, taas kolmilistauksen muodossa. Siinä puhuja kyselee kysymyksensä akileijoista: ”mitä villiintyneistä akileijoista/ – – ruostuneista hiirenloukuista/ tyynyn alle kuivuneista kymmenestä erilaisesta”. Villiintyneet kukat symboloivat luonnon voittoa ihmisestä. Ruostuneet hiirenloukut, samoin kuin toimimattomat katiskat, kertovat ihmisen vallan loppumista ja ovatkin eräänlainen uhkakuva siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen lähtee pois maaimasta. Nämä kaksi peräkkäin olevaa kolmilistausta korostavat ihmisen ja luonnon roolien vastakkaisuutta runossa ja näiden kahden loputonta taistelua.

Toistojen ja listauksien lisäksi runoissa onkin usein jotain asetettuna vastakkain, kuten tässä Haukion runossa luonto ja ihminen. Vastakkainasetteluihin päästään helposti, kun ensin tarkastellaan, mistä puhutaan. Jatkuva luonnosta puhuminen Haukion runossa tuo mukaan väistämättä ihmisen, vaikka ihmisestä esiintyykin fyysisesti runossa vain yksi nyrkki säkeessä 2: ”hellästi nyrkkiin siepattu päiväperho”. Tämäkin säe on mielenkiintoinen, kun on alkanut kiinnittää huomiota ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Ihmistä runossa edustaa nyrkki – katiskojen ja hiirenloukkujen ohella tietenkin – joka on yleismaailmallisena eleenä vihamielinen ja uhkaava. Kyseisessä säkeessä nyrkin sisälle, ihmisen hallintaan, on vangittu päiväperho. Termi päiväperho on yleistys kaikille päivisin liikkuville perhosille, eli ihmisen nyrkin sisällä ovat symbolisesti kaikki maailman perhoset, hellästi siepattuna. Tämä lähes paradoksaalinen ilmaus kuvastaa ehkä ihmisten naiivia toivoa kontrolloida luontoa hellästi, ilman – ainakaan ihmisten silmiin – näkyvää haittaa.

Ihmisen ja luonnon vastakkainasettelun lisäksi runossa on loppujen lopuksi asetettu vastakkain myös elämä ja kuolema. Ruostuneet hiirenloukut, kuivuneet juhannuskukat tyynyn alla ja lakastuneet akileijat kuvaavat kaikki elämän loppumista. Kesän aktiivisuus, nuotioillallisten ja uimareittien muodossa, on nyt vaihtunut lakastumiseen syksyn tullessa. Syksy on perinteinen symboli kuolemalle, ja se on esillä myös tässä runossa. Syksy ja kuolema ovat tulossa, ja runon puhuja miettiikin runon lopussa, mitä hyötyä oli taistella koko kesä pihan rikkaruohoja ja villiintymistä vastaan, kun kerran syksy ja kuolema lopulta vievät kaiken pois: ”mitä villiintyneistä akileijoista/ – -/ kun kaikki kuitenkin lakastuu/ juuri päästyään kukkaan?” Puhuja siis kyseenalaistaa oman toimintansa: onko tarpeen taistella luontoa vastaan ja yrittää säilyttää kontrolli itsellään, kun kerran lopulta, talven ja kuoleman koittaessa, kaiken täytyy kuitenkin loppua?

Kaiken analyysin jälkeen voi lopulta kiteyttää itselleen runon teeman eli sanoman, jonka se yrittää välittää lukijoilleen. Mistä Haukion runo loppujen lopuksi puhuu? Kuolemasta, tietenkin, kuten kaikki runot – koska jos runo puhuu elämästä se myös väistämättä puhuu kuolemasta – mutta mikä on sen syvempi viesti? Itse näen runon lähinnä  runon puhujan mietiskelynä siitä, mikä on kaiken elämisen merkitys. Ei mikään kevyt runo siis, ja sen tunnelma onkin haikea ja jollain tavalla luovuttanut. Talvi on tulossa, juuri nyt, ja oliko edes mitään järkeä yrittää taistella sitä vastaan? Mutta, niin kuin runoanalyysissä aina, tulkintoja on yhtä monia kuin lukijoitakin. Minä luen runon tällä tavalla, ja varmaa on se, että muut lukevat sen eri tavalla. Oikeaa tulkintaa ei ole siis olemassakaan, ja analyysinkin saa onneksi tehdä juuri sillä tavalla kuin haluaa.

haukioluonnos

Sekavahkot muistiinpanoni Haukion runosta.

Onneton loppu = paras loppu?

Oppilaani valittavat minulle usein siitä, että en anna heille luettavaksi romaaneja, joissa on onnellinen loppu. Kaikki valitsemani kirjat kuulemma loppuvat kuolemaan, useisiin kuolemiin tai muuten vain surullisesti. Rakastunut pari ei päädy yhteen. Kyläläiset polttavat päähenkilön elävältä. Koirakin kuolee. Ja tällaisia kirjoja minä käsken oppilaideni lukea tuhansia sivuja! Miksi?

viggo

Tie-romaanissa Viggolla ei mene hyvin.

Kirjallisuuteen kuuluu olennaisena osana konflikti, ristiriita, joka vie tapahtumia eteenpäin. Konflikti – esimerkiksi rakkauden tai ruoan etsiminen – pakottaa päähenkilön toimimaan, mikä johtaa lopulta konfliktin laukeamiseen hyvin tai huonoin seurauksin. Romaanin aikana päähenkilö siis aktiivisesti tavoittelee jotain, eikä vain passiivisesti ole. Päähenkilö ei ole kiinnostava, jos hän elää onnellisessa parisuhteessa vailla konflikteja. Kuka sellaisesta ihmisestä haluaisi lukea? Onko sellaisia oikeasti edes olemassa? Siksi kirjailija kirjoittaa päähenkilöstä, jonka elämää konfliktit värittävät.

Romaanin aikana kirjan henkilöt kohtaavat esteitä ja vaikeuksia. Moni lukija varmasti olisi hyvillään, jos siis edes lopussa nämä henkilöt saavuttaisivat sen, mitä ovat tavoitelleet, oli se sitten rakkaus tai ruoka. Ah, voisivat silloin lukijat huokaista. Miten ihana loppu! Niin, onhan tällaisia loppuja paljonkin. Mutta miksi valitsen oppilailleni niitä toisenlaisia, onnettomia loppuja? Aloin miettiä sitä itsekin.

Luetutan koulussa oppilailleni pääsääntöisesti sellaisia romaaneja, jotka ovat jo kirjallisuuden kaanonissa tai vahvasti matkalla sinne, eli sellaisia romaaneja, jotka ovat  saavuttaneet klassikon ja hyvän kirjan statuksen. Sellaisia, joiden hyvyyttä ei enää tarvitse perustella. Ja juuri näiden kirjojen keskuudessa onnettomat loput ovat, kuten oppilaanikin ovat huomanneet, selvänä enemmistönä. Voisiko olla, että kirjallisuuden kaanoniin ei kovin helposti pääse onnellisella lopulla? Onko onnettomasti loppuva romaani jotenkin koskettavampi, vavahduttavampi, että sellainen päätyy useammin klassikoksi kuin onnellinen loppu?

Tuulen viemää -romaania (1936) on usein sanottu maailman parhaaksi rakkausromaaniksi. Ja miten se päättyy? Voitte varmaan arvata. Ei ainakaan rakkaussuhteen kannalta onnellisesti. Titanic-elokuvan (1997) katsoivat aikoinaan kaikki, tai ainakin melkein, ja kuolevan Leonardo DiCaprion katse jäi kyllä mieleen. Emily Brönten Humiseva harju (1847) taas sisältää kovin vähän rakkautta ottaen huomioon, että sekin on nostettu parhaiden rakkausromaanien listalle useasti. Ja ei, siinä ei ole onnellista loppua. Rakkaussuhde ei helposti pääse kirjallisuuden kaanoniin, ellei siinä ole jotain yllättävää, kuten traaginen loppu. Jotain, joka nostaa tapahtumat arjen yläpuolelle.

titanic

Titanic-elokuvan loppu ei näytä onnelliselta. 

Lukijathan toivovat onnellista loppua. Jos kirjailija kirjoittaa sellaisen, lukija ei ylläty. Mutta kuolema, se yllättää. Ja jää mieleen. Paras esimerkki tästä ei tule romaanien joukosta vaan näytelmän muodossa: jos Romeo ja Julia eivät olisi joutuneet taistelemaan rakkautensa edestä sukunsa riitojen keskellä eivätkä olisi lopussa tehneet kumpikin itsemurhaa, olisiko näytelmä noussut kaikkien aikojen parhaaksi näytelmäksi ja samalla kuuluisimmaksi rakkaustarinaksi ikinä? Romeon ja Julian tarina olisi ollut aika lailla erilainen, jos he olisivat voineet seurustella vapaasti ja mennä hetken päästä naimisiin ihan julkisesti. Ketä se olisi kiinnostanut? Sellaistahan näkee ympärillä ihan livenäkin koko ajan.

r+j

Romeo ja Julia onnettomina.

Empiirisenä testinä etsin netistä romaanien TOP 10 -listoja, jotka listaavat Suomen parhaita kirjoja. Erilaisia listauksia on tietenkin valtava määrä, ja useimmilla listoilla on enemmän kuin 10 kirjaa. Valitsin täysin umpimähkäisesti tämän koosteen, ja siitäkin vain viisi ensimmäistä kirjaa. Lopetuksien osalta tilanne näyttää seuraavalta: Huom! Juonipaljastuksia tulossa.

  1. Juhani Aho: Papin rouva (1893): Rakkaudettomassa järkiavioliitossa elävä papin rouva rakastuu vieraaseen mieheen, mutta pari ei saa toisiaan. Loppu on onneton.
  2. Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932): Päähenkilö Kuutio kuolee, joten loppu on onneton.
  3. Pentti Haanpää: Noitaympyrä (1931): Päähenkilön ystävä tekee lopussa itsemurhan,  ja päähenkilö ei enää pysty asumaan Suomessa, joten lähtee kulkemaan maantietä kohti Neuvostoliittoa. Pitäisin tätä melko onnettomana loppuna.
  4. Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959): Kahden nuoren orastava rakkaustarina ei saa edes kunnon alkua, ja Reima-poika jää alakuloisiin tunnelmiin. Onneton loppu siis.
  5. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928): Päähenkilö-ihmissusi-Aalon ihmishahmo poltetaan elävältä vastasyntyneen lapsensa kanssa ja susihahmon ampuu Aalon aviomies. Erittäin surullinen loppu.

Pienen pieni empiirinen testini paljastaa siis onnettomien loppujen yleisyyden klassikkojen keskuudessa. Tätä testiä olisi hauska laajentaa, mutta sitä vaikeuttaa se, että usein romaanien lopun onnellisuus tai onnettomuus on varsin tulkinnanvaraista. Esimerkiksi Laura Esquivelin romaanissa Pöytään ja vuoteeseen rakastavaiset saavat vihdoin lopussa toisensa, mutta kuolevat sitten hieman yllättäen kesken seksikohtauksen, ja sitten tulipalo vielä tuhoaa koko sukutilan – ja tämä loppu on joidenkin oppilaiden mielestä romanttinen ja onnellinen.

Eli ehkä kaikki onkin vain tulkinnasta kiinni?

es

Onnellinen vai onneton loppu päähenkilöille? Kuva elokuvasta Pöytään ja vuoteeseen.

 

 

Piiiiitkä lukulistani (osa 1)

Pidän kännykässäni listaa siitä, mitä haluaisin joskus tulevaisuudessa lukea. Lisään listalle kiinnostavia kirjoja, joiden arvosteluja luen Hesarista, tai mielenkiintoisia runo- ja novellikokoelmia, joita opettajakollegani kehuvat. Joskus ystäväni kehuvat kirjaa niin paljon, että se on pakko laittaa listalle. Yksi tällaisista oli Chimamanda Ngozi Adichien romaani Puolikas keltaista aurinkoa (2016), joka osoittautuikin todella kiinnostavaksi, omaa aikaansa – eli Biafran sotaa Nigeriassa – kuvaavaksi teokseksi. Luin sen lomaillessani Ranskan Rivieran kuuman auringon alla, ja luettuani sen pystyin pyyhkimään yhden kirjan pois listaltani. Eikö kaikilla ole tällainen lista, edes päässään?

Adichie

Kuva kesälomareissulta: kirja, aurinko ja laadukkaat naposteltavat…

Millaisia luettavien teosten listoja muilla on? Onko niissä enimmäkseen nykykirjallisuutta, dekkareita, sarjojen osia vai ehkä klassikoita? En tiedä, sillä en ole oikein jutellut tästä aiheesta ystävieni kanssa.  Nyt kuitenkin ajattelin jakaa oman – pitkän – listani teidän kanssanne. Lista on satunnaisessa ja aakkostamattomassa järjestyksessä, eikä siinä ole oikein mitää alkua tai loppua, tai kuten sanottaisiin; päätä eikä häntää. Eli olkaa hyvät vain…

1. Aloitan helpolla. Olen lukenut monta Kjell Westön romaania, ja niistä suosikkini on ollut paksu Missä kuljimme kerran (2006). Se käsitteli Helsinkiä 1910, -20 ja -30-luvuilla ja mieleeni ovat jääneet varsinkin hätkähdyttävät sisällissota- ja vankileirikuvaukset. Olen lukenut myös muita Westön romaaneja, mm. Kangastus 38, ja ne ovat aina olleet hyviä, joten myös uusin teos Rikinkeltainen taivas (2017) on luonnollisesti luettavien teosten listallani.

westö

2. Jatketaan vähän tuntemattomammalla. Jotkut ehkä tietävätkin, että rakastan kauhukirjallisuutta. Olen suuri Stephen King -fani ja kotimaisista kirjailijoista kumarran Marko Hautalalle. Tunnen melko hyvin kauhukirjallisuuden historiaa 1800-luvun alusta lähtien, ja olen lukenut monia kauhukirjallisuuden klassikoita, kuten Edgar Allan Poen, H. P. Lovecraftin, Nathaniel Hawthornen  ja Guy de Maupassant’n novelleja sekä Bram Stokerin tuotantoa, johon kuuluu esimerkiksi 1800-luvun puolella kirjoitettu suosikkikauhukirjani Dracula. Monta kauhun klassikkoa on kuitenkin vielä lukematta, ja yksi niistä on Marko Hautalan blogissaan suosittelema Matthew Lewisin romaani Munkki. Se on goottikauhun perusteos, joka on kirjoitettu jo vuonna 1796 – kaikki edellä luettelemani Kingiä ja Hautalaa lukuunottamatta ovat 1800-luvun kirjailijoita. Lukulistalle siis tämä teos, joka antoi suuntaa nykykauhulle.

munkki

3. Kolmanneksi lukulistallani on Pirkko Saision romaani Kainin tytär (1984), joka kertoo kahden naisen välisestä rakkaudesta. Se on ensimmäisiä avoimia homoseksuaalisuuden kuvauksia Suomessa, ja jo siksi tärkeä luettava. Kirja on julkaistu 1980-luvun alussa, jolloin homoseksuaalisuus vasta juuri lakkasi olemasta virallisesti sairaus Suomessa. Lain mukaan tuomittava teko se oli Suomessa ollut vuoteen 1971 saakka, ja teoista voitiin tuomita jopa kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Kainin tytär, jossa on myös selkeitä raamatullisia viittauksia, herätti ilmestyessään valtavasti kohua ja tietenkin suurta paheksuntaa. Olisinpa voinut lukea sen jo silloin!

saisio 2

Kuvassa Pirkko Saisio nuorena. 

4. Seuraavana vuorossa nuortenromaani. John Greenin romanttisesta draamasta Tähtiin kirjoitettu virhe (2012) on kohistu jo pitkään. Se kertoo syöpäsairaasta Hazel Grace Lancasterista, ja sisältää paljon viittauksia kirjallisuuteen. Kirja kuulemma itkettää, joten oletan sen olevan vähän samantyyppinen kuin Erich Segalin Love Story, jossa päähenkilö on kuolemansairas. Nuortenkirjallisuuden yksi säännöistä on, että romaanien pitäisi olla jotenkin positiivisia ja sisältää jonkinlaista tulevaisuuden uskoa, vaikka ne eivät onnellisesti päättyisikään. Miten Tähtiin kirjoitettu virhe voi päättyä sillä tavoin, kun päähenkilö on rakastunut, mutta kuolemansairas? Odotan kirjan loppua mielenkiinnolla.

tähdet

5. Seuraavana vuorossa runoutta. Sain syntymäpäivälahjaksi Jenni Haukion toimittaman mahtavan runokokokoelman Katso pohjoista taivasta (2017), johon on koottu runoja koko Suomen kirjallisuushistorian ajalta, eli 1800-luvulta lähtien. Teos etenee historiasta kohti nykypäivää, ja sitä lukiessa voi konkreettisesti nähdä runojen muodon muuttumisen sekä rakenteeltaan että aiheiltaan. 1800-luvun lopun Suomen runot ovat kansallisromantiikan aikana kirjoitettuja, ja runokokoelma loppuu 2010-luvulla kirjoitettuihin runoihin. Muutos on valtava. Tämän kokoelman aion lukea, kun aikaa on – ja olenkin jo hyvässä vauhdissa.

Katso-pohjoista-taivasta-07012017-kansi-632x825-1

6. Yhden runokokoelman aion saada käsiini vielä ennen Haukion kokoelmateosta. Kyseessä on Viljo Kajavan Tampereen runot (1966), joissa hän käsittelee Suomen sisällissotaa, jonka Kajava itse joutui 9-vuotiaana lapsena kokemaan, kun Tampere vallattiin. Koska nyt on käynnissä sisällissodan muistovuosi, aiheesta kirjoitetaan paljon lehdissä. Luin Helsingin Sanomista (HS, 28.1.2018)  hetki sitten jutun, joka käsitteli taiteilijoiden asemaa sodan aikana, ja juttuun oli liitetty mukaan eräs Kajavan runokatkelma. Se oli niin koskettava, että päätin heti lukea koko kokoelman. Tässä se on:

Vaimojen helmoissa on verta

kun he laahautuvat katuojissa

etsiessään omiaan

 ja käsien pyyhkäistessä kaatuneita:

heidän miestensä raajat

keltaisia halkoja katuojissa.

Ja vaimojen helmoissa kadun rapaa ja verta.

7. Seitsemänteen kohtaan on hyvä lopettaa tämä lukulistani esittely tällä kertaa. Viimeisenä vuorossa on yksi maailman tunnetuimmista näytelmistä, joka olisi pitänyt lukea jo niin kauan aikaa sitten, että oikein hävettää. Kyseessä on Euripideen tragedia Medeia, joka on esitetty ensimmäistä kertaa noin 430-luvulla ennen ajanlaskun alkua ja jota pidetään yhtenä ensimmäisistä feministisistä teoksista maailmassa. Näytelmä perustuu Kreikan mytologian myyttiin Medeia-nimisestä naisesta, kuninkaantyttärestä ja noidasta. Omien lastensa surmaamiseen päätynyt Medeia on jylhä ja juonikas hahmo, jonka luonne ja teot ovat kiehtoneet katselijoita yli 2000 vuotta. Melkoinen saavutus kirjailijalta!

medeia

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä kertaa. Ehkä saitte tästä joitain hyviä lukuvinkkejä, ehkä ette, mutta listaa täytyy ehdottomasti jatkaa vielä jollakin toisella kerralla. Paljon hyviä kirjoja jäi vielä käsittelemättä!

 

Kirja kansien perusteella

Lupasin kirjoittaa tänne blogiini kirjan julkaisuun liittyviä asioita, ja yksi etappi kohti julkaisua on jälleen saavutettu. Kirjani kansi on valmistunut! Olen odottanut tätä hetkeä siitä lähtien, kun sain kuulla, että kirja julkaistaisiin. En tiedä teistä muista, mutta minulle kirjan etukannella on merkitystä.

Usein sanotaan, että kirjaa ei saisi tuomita kansien perusteella. Se on toki kaunis sanonta, mutta ei pidä kovinkaan usein paikkaansa. Totuus on, että kannet vaikuttavat siihen, valitaanko kirja vai ei. Pakkauksen ulkonäöllä on väliä. Kannen tehtävänä on herättää tulevan lukijan huomio ja saada lukija ottamaan kirja käteensä. Jos niin tapahtuu, tutkimuksen mukaan (Clark & Phillips, 2008) kirjan ostamisen todennäköisyys viisinkertaistuu. Never judge a book by it’s cover. Joidenkin mielestä sanonta on alunperin tarkoitettu ironiseksi.

Olen lukenut monia kirjoja, joilla on tarinaan sopimaton kansi, muuten vain huono kansi tai ehkä jopa sellainen kansi, josta ei saa oikein mitään tolkkua. Harva kansi on sinänsä ruma, mutta joskus niitäkin sattuu vastaan. Se on makuasia, tiedän kyllä, mutta kaikkien aikojen rumimman kannen palkinnon mielestäni voittaa yksi suosikkikirjoistani:

MOSL

Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu. Kannen kuva Reino Uusitalo. 11. painos.

Melkein kyynel silmässä joudun katsomaan tätä kantta. Metsää, tyttö… Eikö tästäkin kuvasta olisi saanut houkuttelevamman? Toisaalta, jos tietää että kirja myy kuitenkin – ja Mukkahan myy –  niin miksi maksaa graafikolle… Toisen palkinnon tässä rumuuskilpailussa saa itsemurhakansi:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arto Paasilinna, Hurmaava joukkoitsemurha.

Niin, joukkoitsemurha. Kiehtova aihe, ja varmasti kannen suunnittelijalla on herännyt aiheesta ajatus jos toinenkin. Ja mitä siitä on saatu aikaan? Kasa tylsistyneen näköisiä ihmisiä. Pallo, joka on ehkä kuu? En näe kannessa hurmaavuutta enkä itsemurha-aikeita, ja kansi saa minut epäilemään, onko tämäkin sitä paljon puhuttua ironiaa. Niin tai näin, kansi ei ainakaan minua sytytä.

Oman kirjani kanteen olen tyytyväinen, vaikka etukäteen pelkäsin, että en ehkä pitäisi kannesta. Sain antaa kannen tekoon ideoitani, ja toivoin, että kuva ei olisi liian tyttömäinen tai hempeä. Tässäkin Nordbooksin graafikko, Jenina Törmänen, on mielestäni onnistunut. Kanteen on laitettu taustalle kuva Englannin Stonehengestä, mikä toimii hyvin, sillä kivet luovat uhkaavaa tunnelmaa. Kannen väritys on tumma, eikä siinä onneksi ole käytetty vaaleanpunaista.

Ilmeisesti Stonehenge ei ole kirjan kansissa kovin yleinen aihe. Tarkistin asian Kirjasammon sivuilta, jossa saa hakea kirjan nimeä sen kannen perusteella. Hakukenttään voi kirjoittaa, mitä kansikuvassa muistaa nähneensä – esimerkiksi hakusana ”kädet” tuottaa 752 tulosta. Stonehenge taas tuottaa vain viisi osumaa.

Pidemmittä puheitta julkistan siis oman kanteni, tässä se on!  Ottaisitteko sen käteenne kaupassa tai lainaisitteko kirjastosta, pelkän kannen perusteella?

Afroditen askelin_etukansi_0

Kannen kuva: Jenina Törmänen.

Fiktiivisen tarinan uskomaton uskottavuus

Fiktiivisellä tekstillä on joskus lähes maagisia voimia. Lukija tietää lukiessaan, että lukee fiktiivistä – siis kuvitteellista – tarinaa, mutta uskoo siihen silti. Hyvän romaanin kohdatessaan lukija ottaa romaanin maailman vastaan ja hyväksyy sen. Näin voisi tapahtua. Ei ehkä minulle, mutta jollekin joskus, jossain, lukija saattaa ajatella.

Vilja-Tuulia Huotarisen ihanassa romaanissa Valoa valoa valoa 14-vuotias päähenkilö Mariia elää 1980-luvulla, jolloin Tshernobylin ydinvoimala räjähtää. Mariia myös rakastuu. Uskottavaa, eikö totta? Todellisten tapahtumien varaan lukijan on turvallista heittäytyä. Vaikeammaksi heittäytyminen menee, jos todellisten elementtien sekaan lisätään jotain normaalimaailmaan kuulumatonta, kuten vaikkapa peikkoja tai velhoja.

Oikeastaan peikot ovat kuuluneet suomalaiseen eläimistöön aina. Niitä on vain vaikea havaita, sillä ne ovat hyvin arkoja ja liikkuvat vain öisin. Peikkoja vilahtelee suomalaisessa mytologiassa ja kansansaduissa, eikä ihme, sillä metsämme ovat hyvä koti peikoille. Näin kerrotaan Johanna Sinisalon romaanissa Ennen päivänlaskua ei voi, jonka kuvaamassa maailmassa peikot ovat susien ja karhujen rinnalla todellisia, vaikkakin harvinaisia, petoeläimiä Suomessa. Vaikea uskoa? Luottavainen lukija kuitenkin heittäytyy tarinaan mukaan, eikä ensimmäisten sivujen jälkeen kyseenalaista sen uskottavuutta. Näin voisi tapahtua, jos peikkoja eläisi Suomessa, lukija ajattelee.

trolljegeren

Kuva elokuvasta Trolljegeren.

Pitkälti on kysymys myös odotushorisontista, eli siitä, mitä jo ennen lukemista odotamme romaanilta ja miten romaani niihin odotuksiin vastaa. Jos odotamme Tshernobylin räjähtämistä 1980-luvulle sijoittuvassa romaanissa ja saamme sen, olemme tyytyväisiä. Mutta jos odotamme Tshernobyliä ja saamme sen sijaan robotteja taistelemassa vampyyreja vastaan, hämmennymme. Silloin romaanin kuvaavaa maailmaa on vaikeampi hyväksyä. Voisiko näin tapahtua? Lukija joutuu silloin määrittämään odotushorisonttinsa uudelleen, ja joko pitää tapahtumia romaanin kuvaamassa maailmassa uskottavina tai sitten ei.

Lukija voi kyllä lukiessaan helposti hyväksyä robotit ja vampyyrit, velhot, kaiken maailman aaveet ja limahirviöt. Jopa Marsipaanimiehen ja Freddy Kruegerin. Ei lukija huuda mielessään, että ei tällaista voisi tapahtua! jos hän on hyväksynyt romaanin kuvaaman maailman lainalaisuudet; vähän niin kuin taikurin yleisö uskoo siihen, että taikuri voi vetää tyhjästä hatusta esiin kanin tai leikata naisen kahtia. Tai eihän kukaan yleisössä usko, että taikuri tekisi niin oikeasti. Mutta hyvään tarinaan on mahtavaa heittäytyä mukaan.

Mutta joskus käy niin, että lukija ei pelkästään hyväksy romaanin maailmaa ja pidä sitä uskottavana, vaan ottaa sen täysin totuutena. Oi, mikä kirjailijan haave! Niin voi käydä tottuneellekin lukijalle. Esimerkiksi käyköön Katja Ketun hieno romaani Kätilö. Se on selvästi fiktiota, kuten romaanit aina, mutta naamioitu tositarinaksi. Esipuhe ja jälkisanat luovat vaikutelmaa siitä, että tarina olisi todellakin tapahtunut. ”Tässä teoksessä esitetyt päiväkirjat  ja merkinnät ovat aikalaistensa tekemiä”, esipuhe alkaa.

Kätilö.jpg

Uskottava kätilö romaanista Kätilö. Kuva: MTV. 

Tällainen lukijan vakuuttelu on tyypillistä vanhalle kirjallisuudelle. Olipa kerran, romaani sanoo, ja me uskomme. Näin on joskus tapahtunut, me ajattelemme. Mitä mahtavia voimia kirjallisuudella välillä onkaan, suorastaan maagisia.