Federico García Lorca: Veren häät – Erilainen versio Romeosta ja Juliasta

Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977.

88 sivua.

Ensiesitys 1933.

Suomentanut Pentti Saaritsa.

Veren häät

Veren häät ja rescue-koiramme Sasha.

 

Olen lukenut nuorempana Federico García Lorcan runoja, ja ne tekivät minuun vaikutuksen. Jostain syystä en kuitenkaan lukenut  hänen runojaan kovin paljon enkä yhtäkään näytelmää. Nyt, suositusten perusteella, luin Moskovan-matkani aikana Veren häät -näytelmän, johon ihastuin saman tien.

Vasemmistolainen Lorca (1898-1936) kuoli Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Julkihomonakin tunnettu liberaalien arvojen kannattaja, runoilija-näytelmäkirjailija-taidemaalari Lorca edusti modernia Espanjaa, jonka Francisco Francon fasistit halusivat hiljentää. Hänen teoksiaan pidettiin moraalittomina ja katolilaisuuteen sopimattomina. Lorca teloitettiin, ja hänen jäännöksiään on etsitty 2000-luvulla turhaan.

lorca

Lorca 12 vuotta ennen kuolemaansa. 

Veren häät -näytelmä kertoo Morsiamesta, joka karkaa omista häistään Leonardo Felix -nimisen miehen matkaan. Kolmesta näytöksestä rakentuva perinteisen draaman kaaren mukaan etenevä näytelmä muistuttaa asetelmaltaan William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmää, jossa kaksi toisiinsa rakastunutta nuorta kuolee sukuvihan takia. Veren häät -näytelmässäkin on nähtävissä sukuvihaa, joka Shakespearen näytelmästä poiketen ei laannu viimeisessä kohtauksessa. Lorcan näytelmän sukuvihasta, tai näytelmän alussa pikemminkin sukujen välisestä konfliktista, saa vihiä heti ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä esitellään Sulhanen ja hänen äitinsä, jotka puhuvat tulevista häistä. Äiti saa tietää, että hänen tulevalla miniällään on ollut aiemmin suhde erään Leonardo Felixin kanssa, ja juuri Felixin suku on hänelle kirosana, sillä Felixin suvun miehet ovat vuosia aiemmin tappaneet hänen miehensä ja vanhimman poikansa, Sulhasen veljen. Murhaajat ovat vankilassa ja Leonardo on itse ollut tapahtumien aikaan vasta 8-vuotias, mutta äiti tuntee silti kaunaa tätä kohtaan – ja koska tuleva morsian on ollut suhteessa tämän kanssa, morsiankin on jo tahriintunut ainakin äidin mielestä.

Lorcan näytelmässä ei ole onnellista loppua, kuten ei myöskään Romeossa ja Juliassa. Jälkimmäisessä näytelmässä nuorten itsemurhat kuitenkin pyyhkivät sukuvihan pois. Yhtä onnekkaasti ei käy Lorcan näytelmässä. Loppuhuipennuksen aikana äidin kokoamat tappojoukot jahtaavat Leonardoa, eikä kenenkään kuolema hyvitä mitään. Vihanpito sukujen välillä vain yltyy. Jos Romeo ja Julia -näytelmässä voidaan siis ajatella olevan jollakin tasolla hyvä loppu – nuorten kuolema on uhraus koko suvun puolesta – niin Veren häät -näytelmässä lukija voi odottaa tulevaisuudessa vain lisää kuolonuhreja.

Lorcan näytelmä on hieno lukukokemus. Näytelmä käyttää hyödykseen proosan ja lyyrisen muodon vaihteluita, mikä tuo hieman mieleen Mukan romaanin Maa on syntinen laulu. Näytelmän käännekohdissa ja loppuhuipennuksissa Lorca viskaa syrjään korrektin proosamuodon ja siirtyy kokonaan lyriikkaan, mikä on hieno ratkaisu ja kertoo osaltaan näytelmän henkilöiden muuntautumisesta osaksi luontoa, eläimiksi, jotka tekevät vaistonvaraisia päätöksiä. Järki ja ihmismäinen, selkeä proosamuoto vaihtuvat alkukantaiseksi runomuodoksi, joka on vaikeatulkintaista päähenkilöillekin.

Näytelmä on vahvasti sidottu ajalliseen kontekstiinsa, 1930-luvun Espanjaan. Tuleva sisällissota ja toinen maailmansota ovat uhkaavina lähellä. Naisten asema tuon ajan Espanjassa oli vielä heikko. Rajoituksettoman äänioikeuden naiset olivat saaneet vasta vuonna 1931, mikä on hyvin myöhään verrattuna esimerkiksi Suomen naisiin, jotka saivat äänioikeuden jo vuonna 1906. Naisen elämän rajoittuneisuus näkyy näytelmässä selvästi. Naisten elämä oli miesten ja muiden naistenkin taholta kontrolloitua. Järjestetyt avioliitot olivat vielä tuohon aikaan yleisiä, eikä naisen ollut sopivaa kulkea yksin kodin ulkopuolella. Lorca on kuitenkin kirjoittanut näytelmäänsä Morsiamen, joka tekee aikaan sopimattomia, moderneja päätöksiä.

Lorcan Morsiamella on ollut suhde Leonardo Felixin kanssa jo nuorena. Suhde on ilmeisesti ollut hyvin viaton eikä sisältänyt suurempaa fyysistä kontaktia, koska Morsiamen isä puhuu tytöstään vielä viattomana ja Sulhanen on halukas ottamaan tämän vaimokseen. Morsiamen maine on tahriintunut näytelmän alkaessa vain siinä mielessä, että hän on sekaantunut pahamaineiseen Felixien sukuun. Naisen viattomuus ja puhtaus, eli neitsyys, on kuitenkin toistuva motiivi näytelmässä, mikä heijastelee aikansa Espanjaa. Morsian päättää kuitenkin itse karata häistään toisen miehen, Leonardon, matkaan, mikä on rohkea päätös, koska se sotii kovasti ajan normeja vastaan.

Näytelmässä toistetaan jatkuvasti, miten naisen elämään kuuluu vain yksi mies. Kun Leonardo on kuollut, hänen vaimolleen sanotaan: ”Sinä pysyt kotona. Kotona yksin ja urheasti. Yksin vanheten, yksin itkien. Mutta ovi aina visusti kiinni. Ei koskaan enää, ei kuollutta miestä, ei elävää.” Morsian rikkoo tätä ajan sääntöä vastaan ja vieläpä omissa häissään. Hän hylkää vastavihityn aviomiehensä ja käyttäytyy siten epäkunnioittavasti miehen koko sukua vastaan, halventaa katolisen kirkon pyhää sakramenttia ja rikkoo moraalisääntöjä ja luultavasti vielä lakiakin, jos aviorikos oli nimensä mukaisesti rikos vielä tuon ajan Espanjassa. Suomessa ”salavuoteus” poistettiin rikoslaista 1920-luvulla. Morsian siis tietää, mikä häntä seuraa, jos hän päättää karata toisen miehen matkaan, ja sen hän tekee kaikesta huolimatta. Hän tekee itse omat päätöksensä yhteiskunnan painostuksesta huolimatta.

Romeo ja Julia -näytelmässä Julia tekee myös samankaltaisia päätöksiä ja menee Romeon kanssa salaa naimisiin. Näytelmästä ei puutu seksiä. Toisin on Lorcan Veren häissä, joissa jo hääteema edellyttäisi jonkinlaista seksuaalista kanssakäymistä edes hääparin kesken, tai ainakin siinä vaiheessa, kun peloton Morsian karkaa Leonardon kanssa. Mutta seksiä ei ole, ei niin minkäänlaista, mikä on suuri eroavaisuus Romeo ja Julia -näytelmän kanssa. Seksistä kyllä puhutaan paljon. Vanha palvelijatar kertoo avioliiton ja hääyön salaisuuksia Morsiamelle: ”Mitä on häät? — Karamellejako? Tai kukkakimppuja? Ei. Muhkea sänky ja siinä mies ja nainen.” Repliikki saa Morsiamen punastelemaan mutta kertoo 1930-luvun Espanjasta paljon. Seksiin oli lupa vasta avioliitossa, ja siksi häitä vietettiin suhteellisen nopean seurustelun jälkeen. Romeo ja Julia viettävät hääyötä, mutta Morsian ja Sulhanen eivät.

Veren häät -näytelmässä Morsian joutuu keksimään toistuvasti tekosyitä, miksi ei haluaisi vetäytyä häävieraiden joukosta makuuhuoneeseen Sulhasen kanssa; kun hän sanoo, että haluaisi mennä hetkeksi lepäämään ja Sulhanen yrittää tuppautua mukaan, Morsian vastaa: ”Ei ikämaailmassa! Kaikkien näiden ihmisten aikana! Mitä ne sanoisivat? Anna minun olla hetki rauhassa.” Sulhanen suostuu, mutta vannottaa Morsianta olemaan käyttäytymättä yöllä samalla tavalla. ”Yöllä minä olen parempi”, Morsian vastaa. Yötä näiden henkilöiden välillä ei kuitenkaan tule. Yöllä Morsian ja Leonardo pakoilevat hurjistunutta häävieraista koostuvaa tappojoukkoa, ja vaikka ovat metsässä kahdestaan, eivät silti harrasta seksiä. Miksi eivät? Myöhemmin Morsian vakuuttelee Leonardon äidille, että on ”puhdas kuin vastasyntynyt lapsi”. Tämä puhtaus alleviivaa sitä pettymystä ja epätyydytystä, jota Morsian kokee: Leonardo on kuollut, ja muita miehiä ei Morsiamelle enää koskaan saa tulla.

Lorca on kirjoittanut näytelmän vahvasta naisesta ja aikansa stereotypioiden rikkomisesta. Näytelmässä juuri nainen on se, joka päättää lähteä intohimottomasta avioliitosta ja määrää itse seksuaalisuudestaan, kun ei suostu Sulhasen tahtoon. Nainen tekee päätöksen karkaamisesta, mutta samalla viettelee miehen, Leonardon. Viettelevä nainen on tuttu rooli kirjallisuudessa, mutta Lorcan näytelmässä viettelevän naisen rinnalle nostetaan vielä itse luonto. Mies ei syytä naista, vaan koko luontoa ympärillään, ihmisyyttä, ihmisen luontoa. Leonardo sanoo Morsiamelle: ”Kun näin sinut matkan päästä minä painoin silmäni maahan. Mutta nousin ratsuni selkään ja se tuli sinun portillesi. Häähuntusi hopeiset neulat saivat mustumaan vereni– Mutta syy ei ole minun, itse maa on tähän syynä, ja se tuoksu joka lähtee hiuksistasi ja rinnoiltasi!” Vastakkainasetteluna syntinen nainen ja puhdas neitsyt toistuvat koko näytelmän ajan, ja on mielenkiintoista, että Morsian on niitä kumpaakin.

Näytelmässä on Morsiamen lisäksi paljon muitakin mielenkiintoisia naishahmoja, ja tähän lopuksi voisi vielä mainita niistä yhden. Kuu on mukana näytelmässä ihmisnäyttelijän hahmossa, mutta Kuuta esittää naisen sijaan ”kalpeakasvoinen poika”. Kuoleman rooli on annettu naiselle ”Kerjäläisvaimon hahmossa”. Naispuolinen Kuolema, joka käskee Kuuta, on verenhimoinen ja voimakas naishahmo, joka loppujen lopuksi päättää kaikkien näytelmän hahmojen elämästä.

morsian

Verinen morsian Veren häät -näytelmässä. Kuva: Victoria Reinsel.

 

 

 

Advertisement

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Lukupiirimme valitsi luettavaksi tuoreen Nobel-voittajan, Kazuo Ishiguron, romaanin Menneen maailman maalari (1986, suom. 1988). Teos on Ishiguron tuotannon alkupäästä ja hyvin erilainen verrattuna esimerkiksi fantasiaelementtejä sisältäviin romaaneihin Ole luonani aina (2005) sekä Haudattu jättiläinen (2015).

ishiguro

En tuntenut brittikirjailija Ishiguron tuotantoa lainkaan ennen tämän teoksen lukemista. Ishiguron teokset eivät yleensä sijoitu Japaniin, vaikka hän on siellä syntynyt. Menneen maailman maalari tekee tässä poikkeuksen: kirja sijoittuu 1940-luvun lopun Japaniin, Nagasakiin. Toinen maailmansota ja sen häviäminen näkyvät teoksessa vahvasti. Joka puolella on raunioita, pommitusten jälkiä ja muistoja sodassa kuolleista. Kerronta on realistista ja paljastaa länsimaalaiselle lukijalle paljon Japanin tapakulttuurista.

Romaanin päähenkilö on eläkkeellä oleva taidemaalari Masuji Ono, jolla on kaksi tyttöä. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodassa. Nyt nuorempi tytöistä, 25-vuotias Noriko, on menossa naimisiin. Tämä avioliiton valmistelu eri seremonioineen toimii nykyhetken aikatason pääjuonena. Romaanin ajalliset miljööt ovat kiinnostavia, mutta lukijalle hieman työläitä seurata. Nykyhetken aikatasolla ollaan siis 1940-luvun Nagasakissa, mutta minäkertoja pysäyttää kerronnan usein ja uppoutuu muistoihinsa, joiden tarkkaa vuotta tai edes vuosikymmentä on lukijan mahdoton tietää. Välillä ollaan Onon nuoruudessa, välillä taas lähellä eläkeikää. Lukuisat ajalliset siirtymät jonnekin menneisyyteen rakentavat suurimman osan kirjasta. Nykyajan aikataso, aina välillä kun sinne palataan, on virkistävän suoraviivaista luettavaa hankalien, hämärien muistojen vastapainoksi.

Romaanin ansioihin kuuluu minäkertoja, joka osoittautuu epäluotettavaksi kertojaksi. Hän on erittäin subjektiivinen, kuten minäkertojat yleensä, mutta on ilahduttavasti tietoinen siitä. Kesken muistelmiensa hän saattaa mainita, ettei muista kyseistä tapahtumaa kovin tarkkaan, tai että hänen muistikuvansa ovat muuten vain horjuvia: ”Saattaa hyvinkin olla, että tilanteen jännittävyys sai minut juomaan hiukan nopeammin kuin olin aikonut, sillä muistikuvani illasta eivät ole aivan niin kirkkaita kuin ne voisivat olla.” Ono on tietoinen epäluotettavuudestaan, ja se asettaa hänen luotettavuutensa vieläkin enemmän kyseenalaiseksi. Lisäksi muut henkilöhahmot sanovat useassa kohdassa romaania, että ovat eri mieltä kertojan kanssa asioiden kulusta. ”Minä olen epäilemättä erittäin huonomuistinen, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, mistä isä puhuu”, sanoo Onon tytär Setsuko kohteliaasti, kun on varma, että koko isän kuvaamaa keskustelua ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Japanin kulttuuri ja käytösnormit ovat romaanissa niin koukeroisia ja kuin hiuksenhienolla langalla tasapainottelua, että suomalainen turisti putoaisi rytinällä alas. Japanin kulttuurin konteksti onkin kirjan mielenkiintoisinta antia. Romaanin perusteella japanilaiset eivät näköjään sano koskaan toisilleen ”ei” – vaikka isä puhuisi täyttä lööperiä. Silloin sanotaan kohteliaasti ”isä erehtyy”. Vähän monimutkaisemmassa asiassa, kun Sensei haluaa itselleen kaikki loputkin päähenkilön maalaukset, jotta voisi tuhota ne, saatetaan käydä tämänkaltainen, kohtelias dialogi:

– Minulle [Senseille] on kerrottu, että sinulla [päähenkilöllä] on yksi tai kaksi hiljattain valmistunutta työtä, jotka eivät kuitenkaan ole minun hallussani olevien maalausten joukossa.

– On mahdollista, että on yksi tai kaksi työtä, jotka eivät olleet samassa varastossa kuin muut.

– Ehkä sinä tuot minulle ne maalaukset, Ono. Olen hyvin innostunut näkemään ne.

– Olisin tietysti äärimmäisen kiitollinen, jos Sensei lausuisi niistä mielipiteensä. En muista kuitenkaan varmasti, mihin olen ne pannut.

– Minä luotan siihen, että teet kaikkesi löytääksesi ne.

– Niin toki, Sensei. Mutta sitä ennen minä ehkä haen Senseiltä ne toiset maalaukset, joille hän on ystävällisesti suonut huomiota. Ne varmasti aiheuttavat epäjärjestystä hänen huoneissaan, joten haen ne heti pois.

– Sinun ei tarvitse vaivata itseäsi niillä maalauksilla, Ono. Riittää, että löydät jäljellä olevat ja tuot ne minulle.

– Ikävä kyllä, Sensei, minä en pysty löytämään jäljellä olevia töitä.

– Ymmärrän, Ono. Sinusta siis tuntuu, että et voi tuoda niitä maalauksiasi minulle.

– Niin, Sensei. Pelkään pahoin että en.

Yllä oleva katkelma romaanista kertoo paljon siitä tyylistä, millä japanilaiset romaanin aikana puhuivat toisilleen. Monen lukupiirini jäsenen mielestä kirjan parhaita puolia olivatkin kurkistukset tähän suomalaisille vieraaseen kulttuuriin. Kohteliaat käytöstavat ja ennen kaikkea kunniakysymykset näkyivät arkipäiväisissäkin asioissa jatkuvasti. Onon tyttären avioliittoneuvotteluja – kyseessä oli enemmän tai vähemmän järjestetty avioliitto – määrittivät tuhannet pikku kohteliaat koukerot, joista kaikki olivat tietoisia. Miain eli tulevan hääparin ensimmäisen tapaamisen lähestyessä minäkertoja jännittää, saisiko sulhasen perhe pengottua hänen menneisyydestään liikaa arkaluonteista materiaalia, joka saattaisi kariuttaa avioliittoneuvottelut. Tuon ajan Japanissa sulhasen perhe nimittäin usein palkkasi yksityisetsiviä, jotka tarkastivat morsiamen ja tämän perheen taustat. Onon taustassa on paljonkin kyseenalaista, sillä hän on työskennellyt Japanin sotapropagandakoneistolle ja maalannut sotaa ihannoivia tauluja. Tämän hän haluaa pitää salaisuutena.

Onon ja hänen tyttäriensä väliset suhteet ovat kirjassa myös mielenkiintoisia. Kunnioitus vanhempia kohtaan näkyy tavallisissakin keskusteluissa, ja samoin niissä näkyy se, kuinka mies on selvästi perheen pää. Ichiro, minäkertojan 8-vuotias tyttärenpoika, saa monessa kohdin äänensä paremmin kuuluville kuin äitinsä tai tätinsä. Minäkertoja selventää Ichirolle, että naiset pelkäävät hirviöelokuvia ja että sake on miesten juoma – jota pikku-Ichiro kärttää siitä lähtien. Kirjassa esitetty naisten ja miesten vastakkainasettelu on vanhanaikainen, mutta kyseessä on toki 1940-luku. Olisi mielenkiintoista lukea taas jokin ihan uusi japanilainen romaani ja katsoa, miten sukupuoliroolit on siinä kuvattu. Viimeisin lukemani japanilainen romaani on Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet (2013), joka oli – yllätys, yllätys – paljon modernimpi.

Menneen maailman maalari -romaanissa on paljon hyvää, mutta loppujen lopuksi siinä ei kovin paljon asioita tapahdu. Miai-seremonia on romaanin jonkinlainen kliimaksi, mutta kovin selvää draaman kaarta romaanista ei löydy. Se alkaa keskeltä ei mitään, ja loppuu kesken kaiken – kaikki jää auki. Romaanin suuret tapahtumat, kuten mahdolliset häät, hypätään yli ja mainitaan sivulauseessa, jos edes siellä. Hidas tempo kuvastaa varmasti japanilaista mentaliteettia ja kykyä nauttia hetkestä. Menneisyyden painolasti, jota Ono kantaa, tulee toki lukijalle selväksi, mutta nykyhetkessä olisi voinut pysyä hetken kauemmin. Nyt lukijalle jää epäluotettavan kertojan jäljiltä kirjan luettuaan omituinen tunne; mitä koko kirjassa oikeastaan edes tapahtui?

 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustannusosakeyhtiö Siltala

141 s.

Kannen kuva: Elina Warsta

nalkavuosi

Välttelin tämän romaanin lukemista pitkään. Takakannessa on lyhyt katkelma romaanista, ja katkelmassa kerrotaan kissanpennun hukuttamisesta. Takakansiteksti piti minut erossa kirjasta monta vuotta, kunnes vihdoin uskalsin lukea kirjan – vain huomatakseni, että kissan hukutus onkin oikeasti vain metafora nälälle. Huh.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaani sijoittuu ajallisesti reiluun puoleen vuoteen, lokakuusta 1867 alkaen seuraavaan kesään. Suuret nälkävuodet koettiin Suomessa vuosina 1866-1868, jolloin kuoli lähes kymmenen prosenttia Suomen väestöstä. Pettuleivät – tai jopa jäkäläleivät – ovat toki tuttuja historian tunneilta, mutta romaani kertookin tarinaa ihmisistä, joilla ei ole enää edes niitä ja juomavesikin on jäässä. Silloin pitää lähteä kerjuulle.

Kirjassa seurataan Korpelan perhettä, johon kuuluvat vanhemmat Juhani ja Marja sekä lapset Mataleena ja Juho. Jälkimmäiset kolme saavat jokainen oman nimikko-osan kirjassa. Mataleenan kirjassa kerrotaan, kuinka perhe lähtee kodistaan vaellukselle ruoan perään, Marjan kirjassa taas ollaan vasta vähän lähempänä Pietaria, joka kangastelee jossain kaukaisuudessa, Marjan illuusiona. Romaanin eläytyvänä hän-kertojana toimii näissä osissa kuitenkin vain Marja; lapset eivät pääse ääneen.

Romaanissa vaelletaan lumisen, kylmän maiseman keskellä kohti seuraavaa leipäpalaa, kohti seuraavaa vetoisaa navettaa, jonne kerjäläiset ehkä päästetään nukkumaan yhdeksi yöksi. Mieleen nousee väkisinkin Cormac McCarthyn Tie (2006), jossa päähenkilö poikineen kulkee apokalyptisessa maailmassa kohti etelää: Juho repii äitinsä ylös hangesta. Huohottaen Marja lähtee taivaltamaan eteenpäin. Viima repii lunta pellolta ja heittelee sitä, ei osaa päättää, miltä suunnalta kävisi kulkijoiden kimppuun. Nälkävuoden miljöö on kylmempi, mutta yhtä toivoton kuin dystopisessa Tiessä.

Köyhien ja nälkäisten vastapainona romaanissa kerrotaan myös rikkaiden elämästä. Toisena kirjan eläytyvänä kertojana toimii Teo Renqvist -niminen lääkäri, joka kiertää katsomassa sairaita ja seurustelee Helsingin päättäjien kanssa. Teon veli Lars ja tämän vaimo Raakel jäävät etäisemmiksi hahmoiksi. Kaikista eniten pintaraapaisuksi jää sen sijaan senaattori, joka kertoo ajatuksiaan muutaman sivun mittaisissa luvuissaan. Jonkun on nähtävä kauemmas, yli horisontin, senaattori ajattelee ja näyttää lukijalle välähdyksen tuon ajan politiikasta.

Romaanissa ruoasta puhuvat kaikki, mutta nälänhätä ei näytä kuitenkaan kovasti koskettavan rikkaita. Muiden nälkää sen sijaan kuvataan paikoitellen naturalistisen kerronnan kautta niin elävästi, että romaania lukiessaan on iloinen jokaisesta ateriastaan. Luin hiljattain myös toisen romaanin, jossa kerrottiin nälänhädästä; Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -romaani (2009) kuvaa Biafran sotaa. Päähenkilöinä ovat siinä kuitenkin lähes pelkästään rikkaat ja etuoikeutetut, jotka kyllä kuolevat, mutta eivät nälkään. Niinpä Nälkävuosi tuntuu pääsevän syvemmälle ihmisten hätään kiinni.

Romaanin kieli on ihmeellisen kaunista ja välillä jopa lyyristä. Marjan hourailut on esitetty omaperäisten vertausten ja metaforien kautta, ja myös unet ovat kuin satua: Taivas on käärmeensilmän värinen. Ensimmäinen tähti syttyy, ja Marja tuntee miten käärme katsoo häntä ja Juhoa. Kieli tuo mieleen Cormac McCarthyn romaanin Kaikki kauniit hevoset (1992), jossa kuvataan paljon armotonta, tappavaa luontoa. Kuvaus on kaunista, tapahtumat eivät, aivan niin kuin Nälkävuosi-romaanissakin.

Nälkävuosi-romaani jää mieleen pitkäksi aikaa. Sivuja ei ole paljon, mutta Korpelan perheen tarina koskettaa. Kun lapsi pyytää leipää äidiltään, jolla sitä ei ole antaa, kirjailijan ei ole tarpeen selittää pitkästi. Lukija kyllä ymmärtää äidin tunteet muutenkin. Äiti, lämmitä, pikkuinen Juho pyytää kirjassa, ja sen äiti voi onneksi tehdä – sillä kertaa. Romaanin alku ja loppu kietoutuvat prologissa ja epilogissa yhteen, ja rinnastavat Korpelan perheen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin Mäkelän perheeseen. Nälkävuoden loppu yllättää lukijan hienosti, ja antaa samalla aivan uuden sävyn koko muulle romaanille.