Nuortenkirjoja saa lukea aikuisenakin – ja ne ovat hyviä!

Ensimmäisen romaanini julkaisemisesta on kulunut nyt reilu kuukausi. Tämän seurauksena työpaikan kahvihuoneessa ja käytävillä minulta ei kysytä kuulumisia enää yhtä paljon kuin ennen. Nyt ihmiset heti minut nähtyään tunnustavat, että eivät ole vielä ehtineet lukea kirjaani, kun on ollut niin paljon kiireitä. Toinen vaihtoehtoinen keskustelunaloitus taas on, että he ovat lukeneet kirjan, ja haluavat kertoa, mitä siitä pitivät.

Omasta romaanista on tietenkin aina hauska keskustella, ja kaikki tämä onkin minulle uutta, koska kyseessä on esikoisromaanini. Paitsi että tavallaan ei ole – olenhan julkaissut jo pari vuotta aiemmin novellikokoelman nimeltä Afroditen askelin (Nordbooks, 2017). Sen julkaisemisen jälkeen lähes kukaan ei kuitenkaan tullut juttelemaan siitä kanssani eikä oikein ketään näyttänyt se suuremmin edes kiinnostavan. Mietin silloin, että työpaikkani ihmiset tai sukulaiseni eivät varmaan sitten juurikaan lue kirjoja.

Kunnes sitten uuden romaanini julkaisemisen jälkeen tajusin, että eihän se niin olekaan. Novellikokoelmani ei aikoinaan kiinnostanut ihmisiä, koska se on suunnattu nuorille. Ei aikuisille. Ja siksi siis aikuiset ystäväni eivät lukeneet sitä.

Tämä on todella omituista.

Ymmärrän kyllä, että ihmiset valikoivat sen, mitä lukevat. Monet eivät halua lukea sellaisista kaukaisista asioista kuin rikokset, tai niin kauheista asioista kuin huumeet. Mutta nuoruus. Ei se ole kaukana, eikä se ole kauheaa. Jokaisella meistä on lisäksi omakohtaista kokemusta nuoruudesta, joten kirjan maailmaan on helppo imeytyä mukaan. Mutta aikuiset lukijat tuntuvat jotenkin ajattelevan, että kirjoissa on ikäraja; että aikuiset eivät saa lukea nuortenkirjoja. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa.

Tämä aikuisten asenne nuortenkirjoja kohtaan vaikuttaa myös nuortenkirjojen ja -kirjailijoiden arvostukseen: vaikka kyseessä olisi kuinka loistava kirja tahansa, saattaa olla, että siitä ei puhuta työpaikkojen kahvipöydissä sanaakaan. Ja koska kirjasta ei puhuta, sitä ei löydetä, sitä ei lueta, sitä ei arvosteta.

Nuortenkirjat eivät käsittele pelkkää nuoruutta, vaan aiheet ovat nykyään painavia ja merkityksellisiä: sairauksia, rasismia, ilmastonmuutosta… Ne ovat aiheita, joiden lukemisesta myös aikuiset hyötyisivät. Nuorten ja aikuisten kirjojen välinen raja on muutenkin aika häilyvä. Yleensä nuortenkirjoissa päähenkilönä on nuori, mutta tietenkään mitään tarkkaa ikärajaa ei ole. Nuortenkirjoissa on tarjolla rakkautta ja kauhua, dystopioita ja huumoria, ja ne kaikki sopivat luettavaksi myös aikuisena. Kirjastossa voi rohkeasti mennä lasten- ja nuortenosastolle kiertelemään – ja huomata, kuinka paljon valinnanvaraa onkaan.

Itselläni on tällä hetkellä luettavana Mats Strandbergin Loppu, joka kertoo 17-vuotiasta nuorista. Kaikki on muuten normaalia, mutta maapalloa kohti on syöksymässä asteroidi, joka tuhoaa koko planeetan kuukauden kuluttua. Jännittävää! Vaikka päähenkilöt ovat nuoria, romaani ei ole lapsellinen tai naiivi, niin kuin eivät useimmat nuoristakaan. Nuoret ovat rohkeita, fiksuja ja jotenkin… yllättäviä. Hyvällä tavalla. Sellaisia ovat usein myös nuortenkirjat.

Yksi viime aikojen luetuimmista ulkomaalaisista nuortenkirjoista on yhdysvaltalaisen Angie Thomasin Viha jonka kylvät. Se kertoo, mitä on olla musta nuori tämän päivän USA:ssa ja siitä syvään juurtuneesta rasismista, joka on olemassa joka hetki. Kaikki nuortenkirjat eivät siis ole pelkkää fantasiaa, niin kuin jotkut yhä luulevat. Toki Harry Pottereita, Twilighteja ja Nälkäpelejä riittää – ja varsinkin Potterit ovat mahtavia! – mutta on olemassa ihan tavallisestakin elämästä kertovia kirjoja. Esimerkiksi Juuli Niemen Et kävele yksin (Finlandia-palkinto vuonna 2016) kertoo suomalaisesta rasismista Adan ja Egzodin rakkaustarinan kautta.

Klassikkoja kaipaavalle nuortenkirjoista voisi suositella esimerkiksi S. E. Hintonin romaaneja (esimerkiksi Me kolme ja jengi), jotka kertovat aika rajustikin amerikkalaisten jenginuorten elämästä, tai vaikkapa huumoria Hadrianus Molen päiväkirjojen kautta (kirjoittanut Sue Townsend). Kauko Röyhkän mahtava nuortenkirja Miss Farkku-Suomi taas sopii luettavaksi kenelle tahansa aikuiselle: 1970-luvun Suomeen sijoittuva romaani on Keskisuomalaisen mukaan ”erinomainen”, ja Karjalaisessa sitä kuvataan näin: ”Minämuotoinen teksti kulkee hurjalla draivilla ja tavoittaa pohjoissuomalaisen nuoren– ailahtelevan mielen.”

Joten, sinä aikuinen, ehkä tarttuisit seuraavalla kerralla nuortenkirjaan? Ihan vain kokeeksi. Kirja saattaa yllättää!

Lähde: Liveabout.com

 

Advertisement

Novellikokoelmani blogikirjoitusten tähtenä

Pitkän joululomani viimeisinä päivinä surffailin netissä ja huomasin, että monet kirjabloggaajat ovat tarttuneet novellikokoelmaani Afroditen askelin. Kokoelmastani on kirjoitettu nettiin paljon arvosteluja! Hieno uutinen, koska mitä enemmän kokoelmasta kirjoitetaan, sitä useampi ihminen siihen voi törmätä ja ehkä jopa lukea sen.

Joissakin blogeissa kirjaani on käsitelty lyhyemmin ja toisissa pidemmin, mutta kovin pitkiä mitkään arvostelut eivät ole. Monet jäävät esittelyiksi, mutta esimerkiksi Lastenkirjainsituutin teksti uskaltaa arvostella – ja sanoo kokoelmaa muun muassa hajanaiseksi. Joissain arvosteluissa, kuten esimerkiksi Kirja vieköön! -blogissa, mukaan on otettu lainauksia novelleista, mikä on mielestäni hauska idea.

Itse en loukkaannu arvosteluiden moitteista, mutta kehut sitä vastoin lämmittävät mieltä. Parissakin arvostelussa novellien kieltä sanotaan kauniiksi. Ihanaa! Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa kokoelmastani taas sanotaan näin:  ”Kreikan mytologian hyödyntäminen nykyaikaisissa nuorten ja nuorten aikuisten kokemuksissa on kekseliäs ja toimiva idea, josta ei tule päälleliimattua makua. Pikemminkin korostuu tarinoiden ajattomuus, ihmisyyden iättömyys.”

Mitä muuta sanottiin? Kokosin blogiarvosteluiden linkit tähän alle, joten siitä vain klikkailemaan 🙂

Kirja vieköön!

Amman lukuhetki

Kirjahullun päiväkirja

Jonnan lukunurkkaus

Eniten minua kiinnostaa tie

Lastenkirjainstituutti

Kirja kansien perusteella

Lupasin kirjoittaa tänne blogiini kirjan julkaisuun liittyviä asioita, ja yksi etappi kohti julkaisua on jälleen saavutettu. Kirjani kansi on valmistunut! Olen odottanut tätä hetkeä siitä lähtien, kun sain kuulla, että kirja julkaistaisiin. En tiedä teistä muista, mutta minulle kirjan etukannella on merkitystä.

Usein sanotaan, että kirjaa ei saisi tuomita kansien perusteella. Se on toki kaunis sanonta, mutta ei pidä kovinkaan usein paikkaansa. Totuus on, että kannet vaikuttavat siihen, valitaanko kirja vai ei. Pakkauksen ulkonäöllä on väliä. Kannen tehtävänä on herättää tulevan lukijan huomio ja saada lukija ottamaan kirja käteensä. Jos niin tapahtuu, tutkimuksen mukaan (Clark & Phillips, 2008) kirjan ostamisen todennäköisyys viisinkertaistuu. Never judge a book by it’s cover. Joidenkin mielestä sanonta on alunperin tarkoitettu ironiseksi.

Olen lukenut monia kirjoja, joilla on tarinaan sopimaton kansi, muuten vain huono kansi tai ehkä jopa sellainen kansi, josta ei saa oikein mitään tolkkua. Harva kansi on sinänsä ruma, mutta joskus niitäkin sattuu vastaan. Se on makuasia, tiedän kyllä, mutta kaikkien aikojen rumimman kannen palkinnon mielestäni voittaa yksi suosikkikirjoistani:

MOSL

Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu. Kannen kuva Reino Uusitalo. 11. painos.

Melkein kyynel silmässä joudun katsomaan tätä kantta. Metsää, tyttö… Eikö tästäkin kuvasta olisi saanut houkuttelevamman? Toisaalta, jos tietää että kirja myy kuitenkin – ja Mukkahan myy –  niin miksi maksaa graafikolle… Toisen palkinnon tässä rumuuskilpailussa saa itsemurhakansi:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arto Paasilinna, Hurmaava joukkoitsemurha.

Niin, joukkoitsemurha. Kiehtova aihe, ja varmasti kannen suunnittelijalla on herännyt aiheesta ajatus jos toinenkin. Ja mitä siitä on saatu aikaan? Kasa tylsistyneen näköisiä ihmisiä. Pallo, joka on ehkä kuu? En näe kannessa hurmaavuutta enkä itsemurha-aikeita, ja kansi saa minut epäilemään, onko tämäkin sitä paljon puhuttua ironiaa. Niin tai näin, kansi ei ainakaan minua sytytä.

Oman kirjani kanteen olen tyytyväinen, vaikka etukäteen pelkäsin, että en ehkä pitäisi kannesta. Sain antaa kannen tekoon ideoitani, ja toivoin, että kuva ei olisi liian tyttömäinen tai hempeä. Tässäkin Nordbooksin graafikko, Jenina Törmänen, on mielestäni onnistunut. Kanteen on laitettu taustalle kuva Englannin Stonehengestä, mikä toimii hyvin, sillä kivet luovat uhkaavaa tunnelmaa. Kannen väritys on tumma, eikä siinä onneksi ole käytetty vaaleanpunaista.

Ilmeisesti Stonehenge ei ole kirjan kansissa kovin yleinen aihe. Tarkistin asian Kirjasammon sivuilta, jossa saa hakea kirjan nimeä sen kannen perusteella. Hakukenttään voi kirjoittaa, mitä kansikuvassa muistaa nähneensä – esimerkiksi hakusana ”kädet” tuottaa 752 tulosta. Stonehenge taas tuottaa vain viisi osumaa.

Pidemmittä puheitta julkistan siis oman kanteni, tässä se on!  Ottaisitteko sen käteenne kaupassa tai lainaisitteko kirjastosta, pelkän kannen perusteella?

Afroditen askelin_etukansi_0

Kannen kuva: Jenina Törmänen.

Kauniiden sanojen jälkeen

Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni ikinä, ja haluaisin aivan alkuun kiittää sinua, lukijani, mielenkiinnostasi ja ajastasi. Otan nyt rohkean askeleen blogien kirjoittamisen maailmaan, ja toivon, että tämä ensimmäinen, haparoiva julkaisuni solahtaa siihen maailmaan kunnialla.

Novellikokoelmani Afroditen askelin julkaistaan maalis-huhtikuussa 2017, noin kahden kuukauden päästä, ja nyt on hyvä hetki kirjoittaa tämänhetkisistä tunnelmistani. Aion tässä blogissa käsitellä oman elämäni ohella kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyviä asioita. Tarkoituksenani on kirjoittaa myös kirja-arvosteluja sekä klassikoista että nykyhetken kiinnostavista kirjoista.

Olen ammatiltani äidinkielenopettaja, ja työskentelen IB-lukiossa kirjallisuuden opettajana. Sitä kautta löydän paljon mielenkiintoisia teoksia, joita voin tässä blogissa arvostella, ja vapaa-aikanani harrastamani lukupiiri toimii myös hyvänä kirjallisuuslähteenä.

Afroditen askelin on esikoisteokseni, joten kaikki kirjan julkaisuprosessissa on minulle uutta. Kerron siis siitä blogissani varmasti aina tilaisuuden tullen; tällä hetkellä minua kiinnostaa kirjan kannen suunnittelu, samoin se, miten kasasta word-tiedostoja muovautuu ihan oikea, kovakantinen kirja.

Kirjan viimeistelyvaiheessa oudolta ja hieman pelottavaltakin tuntui tieto siitä, että kaikki kirjoittamani sanat jäisivät elämään kirjan sivuille ikuisesti. Toisin kuin blogitekstejä, niitä ei saisi deletoitua pois, jos ne alkaisivat myöhemmin tuntua huonosti sanotuilta. Mitkä sanat valitsisin kirjaan, mitkä lauseet, mitkä ajatukset? Sanoilla on voimaa, ja niiden vaikutus tuntuu lukijassa.

Lopetan tämän ensimmäisen blogikirjoitukseni eräisiin kauneimpiin runonsäkeisiin, joita  on ehkä koskaan kirjoitettu. Ne löytyvät Pentti Saarikosken kokoelmasta Hämärän tanssit”Tyttö / kaunis kuin voikukka / otti minua kädestä ja sanoi / Minä olen valo joka johdatan sinut pimeään.” Mitä tuollaisten sanojen jälkeen voisi enää kirjoittaa? Paljonkin, huomasin onnekseni, kun kirjoitin omaa kokoelmaani. Muiden kirjoittajien kauniit sanat, uudet ajatukset ja ravistelevat huomiot maailmasta toimivat alustana, jolle on helppoa koota omia, ainutlaatuisia lauseitaan, sana kerrallaan.

voikukka1