Onneton loppu = paras loppu?

Oppilaani valittavat minulle usein siitä, että en anna heille luettavaksi romaaneja, joissa on onnellinen loppu. Kaikki valitsemani kirjat kuulemma loppuvat kuolemaan, useisiin kuolemiin tai muuten vain surullisesti. Rakastunut pari ei päädy yhteen. Kyläläiset polttavat päähenkilön elävältä. Koirakin kuolee. Ja tällaisia kirjoja minä käsken oppilaideni lukea tuhansia sivuja! Miksi?

viggo

Tie-romaanissa Viggolla ei mene hyvin.

Kirjallisuuteen kuuluu olennaisena osana konflikti, ristiriita, joka vie tapahtumia eteenpäin. Konflikti – esimerkiksi rakkauden tai ruoan etsiminen – pakottaa päähenkilön toimimaan, mikä johtaa lopulta konfliktin laukeamiseen hyvin tai huonoin seurauksin. Romaanin aikana päähenkilö siis aktiivisesti tavoittelee jotain, eikä vain passiivisesti ole. Päähenkilö ei ole kiinnostava, jos hän elää onnellisessa parisuhteessa vailla konflikteja. Kuka sellaisesta ihmisestä haluaisi lukea? Onko sellaisia oikeasti edes olemassa? Siksi kirjailija kirjoittaa päähenkilöstä, jonka elämää konfliktit värittävät.

Romaanin aikana kirjan henkilöt kohtaavat esteitä ja vaikeuksia. Moni lukija varmasti olisi hyvillään, jos siis edes lopussa nämä henkilöt saavuttaisivat sen, mitä ovat tavoitelleet, oli se sitten rakkaus tai ruoka. Ah, voisivat silloin lukijat huokaista. Miten ihana loppu! Niin, onhan tällaisia loppuja paljonkin. Mutta miksi valitsen oppilailleni niitä toisenlaisia, onnettomia loppuja? Aloin miettiä sitä itsekin.

Luetutan koulussa oppilailleni pääsääntöisesti sellaisia romaaneja, jotka ovat jo kirjallisuuden kaanonissa tai vahvasti matkalla sinne, eli sellaisia romaaneja, jotka ovat  saavuttaneet klassikon ja hyvän kirjan statuksen. Sellaisia, joiden hyvyyttä ei enää tarvitse perustella. Ja juuri näiden kirjojen keskuudessa onnettomat loput ovat, kuten oppilaanikin ovat huomanneet, selvänä enemmistönä. Voisiko olla, että kirjallisuuden kaanoniin ei kovin helposti pääse onnellisella lopulla? Onko onnettomasti loppuva romaani jotenkin koskettavampi, vavahduttavampi, että sellainen päätyy useammin klassikoksi kuin onnellinen loppu?

Tuulen viemää -romaania (1936) on usein sanottu maailman parhaaksi rakkausromaaniksi. Ja miten se päättyy? Voitte varmaan arvata. Ei ainakaan rakkaussuhteen kannalta onnellisesti. Titanic-elokuvan (1997) katsoivat aikoinaan kaikki, tai ainakin melkein, ja kuolevan Leonardo DiCaprion katse jäi kyllä mieleen. Emily Brönten Humiseva harju (1847) taas sisältää kovin vähän rakkautta ottaen huomioon, että sekin on nostettu parhaiden rakkausromaanien listalle useasti. Ja ei, siinä ei ole onnellista loppua. Rakkaussuhde ei helposti pääse kirjallisuuden kaanoniin, ellei siinä ole jotain yllättävää, kuten traaginen loppu. Jotain, joka nostaa tapahtumat arjen yläpuolelle.

titanic

Titanic-elokuvan loppu ei näytä onnelliselta. 

Lukijathan toivovat onnellista loppua. Jos kirjailija kirjoittaa sellaisen, lukija ei ylläty. Mutta kuolema, se yllättää. Ja jää mieleen. Paras esimerkki tästä ei tule romaanien joukosta vaan näytelmän muodossa: jos Romeo ja Julia eivät olisi joutuneet taistelemaan rakkautensa edestä sukunsa riitojen keskellä eivätkä olisi lopussa tehneet kumpikin itsemurhaa, olisiko näytelmä noussut kaikkien aikojen parhaaksi näytelmäksi ja samalla kuuluisimmaksi rakkaustarinaksi ikinä? Romeon ja Julian tarina olisi ollut aika lailla erilainen, jos he olisivat voineet seurustella vapaasti ja mennä hetken päästä naimisiin ihan julkisesti. Ketä se olisi kiinnostanut? Sellaistahan näkee ympärillä ihan livenäkin koko ajan.

r+j

Romeo ja Julia onnettomina.

Empiirisenä testinä etsin netistä romaanien TOP 10 -listoja, jotka listaavat Suomen parhaita kirjoja. Erilaisia listauksia on tietenkin valtava määrä, ja useimmilla listoilla on enemmän kuin 10 kirjaa. Valitsin täysin umpimähkäisesti tämän koosteen, ja siitäkin vain viisi ensimmäistä kirjaa. Lopetuksien osalta tilanne näyttää seuraavalta: Huom! Juonipaljastuksia tulossa.

  1. Juhani Aho: Papin rouva (1893): Rakkaudettomassa järkiavioliitossa elävä papin rouva rakastuu vieraaseen mieheen, mutta pari ei saa toisiaan. Loppu on onneton.
  2. Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932): Päähenkilö Kuutio kuolee, joten loppu on onneton.
  3. Pentti Haanpää: Noitaympyrä (1931): Päähenkilön ystävä tekee lopussa itsemurhan,  ja päähenkilö ei enää pysty asumaan Suomessa, joten lähtee kulkemaan maantietä kohti Neuvostoliittoa. Pitäisin tätä melko onnettomana loppuna.
  4. Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959): Kahden nuoren orastava rakkaustarina ei saa edes kunnon alkua, ja Reima-poika jää alakuloisiin tunnelmiin. Onneton loppu siis.
  5. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928): Päähenkilö-ihmissusi-Aalon ihmishahmo poltetaan elävältä vastasyntyneen lapsensa kanssa ja susihahmon ampuu Aalon aviomies. Erittäin surullinen loppu.

Pienen pieni empiirinen testini paljastaa siis onnettomien loppujen yleisyyden klassikkojen keskuudessa. Tätä testiä olisi hauska laajentaa, mutta sitä vaikeuttaa se, että usein romaanien lopun onnellisuus tai onnettomuus on varsin tulkinnanvaraista. Esimerkiksi Laura Esquivelin romaanissa Pöytään ja vuoteeseen rakastavaiset saavat vihdoin lopussa toisensa, mutta kuolevat sitten hieman yllättäen kesken seksikohtauksen, ja sitten tulipalo vielä tuhoaa koko sukutilan – ja tämä loppu on joidenkin oppilaiden mielestä romanttinen ja onnellinen.

Eli ehkä kaikki onkin vain tulkinnasta kiinni?

es

Onnellinen vai onneton loppu päähenkilöille? Kuva elokuvasta Pöytään ja vuoteeseen.

 

 

Advertisement