Federico García Lorca: Veren häät – Erilainen versio Romeosta ja Juliasta

Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977.

88 sivua.

Ensiesitys 1933.

Suomentanut Pentti Saaritsa.

Veren häät

Veren häät ja rescue-koiramme Sasha.

 

Olen lukenut nuorempana Federico García Lorcan runoja, ja ne tekivät minuun vaikutuksen. Jostain syystä en kuitenkaan lukenut  hänen runojaan kovin paljon enkä yhtäkään näytelmää. Nyt, suositusten perusteella, luin Moskovan-matkani aikana Veren häät -näytelmän, johon ihastuin saman tien.

Vasemmistolainen Lorca (1898-1936) kuoli Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Julkihomonakin tunnettu liberaalien arvojen kannattaja, runoilija-näytelmäkirjailija-taidemaalari Lorca edusti modernia Espanjaa, jonka Francisco Francon fasistit halusivat hiljentää. Hänen teoksiaan pidettiin moraalittomina ja katolilaisuuteen sopimattomina. Lorca teloitettiin, ja hänen jäännöksiään on etsitty 2000-luvulla turhaan.

lorca

Lorca 12 vuotta ennen kuolemaansa. 

Veren häät -näytelmä kertoo Morsiamesta, joka karkaa omista häistään Leonardo Felix -nimisen miehen matkaan. Kolmesta näytöksestä rakentuva perinteisen draaman kaaren mukaan etenevä näytelmä muistuttaa asetelmaltaan William Shakespearen Romeo ja Julia -näytelmää, jossa kaksi toisiinsa rakastunutta nuorta kuolee sukuvihan takia. Veren häät -näytelmässäkin on nähtävissä sukuvihaa, joka Shakespearen näytelmästä poiketen ei laannu viimeisessä kohtauksessa. Lorcan näytelmän sukuvihasta, tai näytelmän alussa pikemminkin sukujen välisestä konfliktista, saa vihiä heti ensimmäisessä kohtauksessa. Siinä esitellään Sulhanen ja hänen äitinsä, jotka puhuvat tulevista häistä. Äiti saa tietää, että hänen tulevalla miniällään on ollut aiemmin suhde erään Leonardo Felixin kanssa, ja juuri Felixin suku on hänelle kirosana, sillä Felixin suvun miehet ovat vuosia aiemmin tappaneet hänen miehensä ja vanhimman poikansa, Sulhasen veljen. Murhaajat ovat vankilassa ja Leonardo on itse ollut tapahtumien aikaan vasta 8-vuotias, mutta äiti tuntee silti kaunaa tätä kohtaan – ja koska tuleva morsian on ollut suhteessa tämän kanssa, morsiankin on jo tahriintunut ainakin äidin mielestä.

Lorcan näytelmässä ei ole onnellista loppua, kuten ei myöskään Romeossa ja Juliassa. Jälkimmäisessä näytelmässä nuorten itsemurhat kuitenkin pyyhkivät sukuvihan pois. Yhtä onnekkaasti ei käy Lorcan näytelmässä. Loppuhuipennuksen aikana äidin kokoamat tappojoukot jahtaavat Leonardoa, eikä kenenkään kuolema hyvitä mitään. Vihanpito sukujen välillä vain yltyy. Jos Romeo ja Julia -näytelmässä voidaan siis ajatella olevan jollakin tasolla hyvä loppu – nuorten kuolema on uhraus koko suvun puolesta – niin Veren häät -näytelmässä lukija voi odottaa tulevaisuudessa vain lisää kuolonuhreja.

Lorcan näytelmä on hieno lukukokemus. Näytelmä käyttää hyödykseen proosan ja lyyrisen muodon vaihteluita, mikä tuo hieman mieleen Mukan romaanin Maa on syntinen laulu. Näytelmän käännekohdissa ja loppuhuipennuksissa Lorca viskaa syrjään korrektin proosamuodon ja siirtyy kokonaan lyriikkaan, mikä on hieno ratkaisu ja kertoo osaltaan näytelmän henkilöiden muuntautumisesta osaksi luontoa, eläimiksi, jotka tekevät vaistonvaraisia päätöksiä. Järki ja ihmismäinen, selkeä proosamuoto vaihtuvat alkukantaiseksi runomuodoksi, joka on vaikeatulkintaista päähenkilöillekin.

Näytelmä on vahvasti sidottu ajalliseen kontekstiinsa, 1930-luvun Espanjaan. Tuleva sisällissota ja toinen maailmansota ovat uhkaavina lähellä. Naisten asema tuon ajan Espanjassa oli vielä heikko. Rajoituksettoman äänioikeuden naiset olivat saaneet vasta vuonna 1931, mikä on hyvin myöhään verrattuna esimerkiksi Suomen naisiin, jotka saivat äänioikeuden jo vuonna 1906. Naisen elämän rajoittuneisuus näkyy näytelmässä selvästi. Naisten elämä oli miesten ja muiden naistenkin taholta kontrolloitua. Järjestetyt avioliitot olivat vielä tuohon aikaan yleisiä, eikä naisen ollut sopivaa kulkea yksin kodin ulkopuolella. Lorca on kuitenkin kirjoittanut näytelmäänsä Morsiamen, joka tekee aikaan sopimattomia, moderneja päätöksiä.

Lorcan Morsiamella on ollut suhde Leonardo Felixin kanssa jo nuorena. Suhde on ilmeisesti ollut hyvin viaton eikä sisältänyt suurempaa fyysistä kontaktia, koska Morsiamen isä puhuu tytöstään vielä viattomana ja Sulhanen on halukas ottamaan tämän vaimokseen. Morsiamen maine on tahriintunut näytelmän alkaessa vain siinä mielessä, että hän on sekaantunut pahamaineiseen Felixien sukuun. Naisen viattomuus ja puhtaus, eli neitsyys, on kuitenkin toistuva motiivi näytelmässä, mikä heijastelee aikansa Espanjaa. Morsian päättää kuitenkin itse karata häistään toisen miehen, Leonardon, matkaan, mikä on rohkea päätös, koska se sotii kovasti ajan normeja vastaan.

Näytelmässä toistetaan jatkuvasti, miten naisen elämään kuuluu vain yksi mies. Kun Leonardo on kuollut, hänen vaimolleen sanotaan: ”Sinä pysyt kotona. Kotona yksin ja urheasti. Yksin vanheten, yksin itkien. Mutta ovi aina visusti kiinni. Ei koskaan enää, ei kuollutta miestä, ei elävää.” Morsian rikkoo tätä ajan sääntöä vastaan ja vieläpä omissa häissään. Hän hylkää vastavihityn aviomiehensä ja käyttäytyy siten epäkunnioittavasti miehen koko sukua vastaan, halventaa katolisen kirkon pyhää sakramenttia ja rikkoo moraalisääntöjä ja luultavasti vielä lakiakin, jos aviorikos oli nimensä mukaisesti rikos vielä tuon ajan Espanjassa. Suomessa ”salavuoteus” poistettiin rikoslaista 1920-luvulla. Morsian siis tietää, mikä häntä seuraa, jos hän päättää karata toisen miehen matkaan, ja sen hän tekee kaikesta huolimatta. Hän tekee itse omat päätöksensä yhteiskunnan painostuksesta huolimatta.

Romeo ja Julia -näytelmässä Julia tekee myös samankaltaisia päätöksiä ja menee Romeon kanssa salaa naimisiin. Näytelmästä ei puutu seksiä. Toisin on Lorcan Veren häissä, joissa jo hääteema edellyttäisi jonkinlaista seksuaalista kanssakäymistä edes hääparin kesken, tai ainakin siinä vaiheessa, kun peloton Morsian karkaa Leonardon kanssa. Mutta seksiä ei ole, ei niin minkäänlaista, mikä on suuri eroavaisuus Romeo ja Julia -näytelmän kanssa. Seksistä kyllä puhutaan paljon. Vanha palvelijatar kertoo avioliiton ja hääyön salaisuuksia Morsiamelle: ”Mitä on häät? — Karamellejako? Tai kukkakimppuja? Ei. Muhkea sänky ja siinä mies ja nainen.” Repliikki saa Morsiamen punastelemaan mutta kertoo 1930-luvun Espanjasta paljon. Seksiin oli lupa vasta avioliitossa, ja siksi häitä vietettiin suhteellisen nopean seurustelun jälkeen. Romeo ja Julia viettävät hääyötä, mutta Morsian ja Sulhanen eivät.

Veren häät -näytelmässä Morsian joutuu keksimään toistuvasti tekosyitä, miksi ei haluaisi vetäytyä häävieraiden joukosta makuuhuoneeseen Sulhasen kanssa; kun hän sanoo, että haluaisi mennä hetkeksi lepäämään ja Sulhanen yrittää tuppautua mukaan, Morsian vastaa: ”Ei ikämaailmassa! Kaikkien näiden ihmisten aikana! Mitä ne sanoisivat? Anna minun olla hetki rauhassa.” Sulhanen suostuu, mutta vannottaa Morsianta olemaan käyttäytymättä yöllä samalla tavalla. ”Yöllä minä olen parempi”, Morsian vastaa. Yötä näiden henkilöiden välillä ei kuitenkaan tule. Yöllä Morsian ja Leonardo pakoilevat hurjistunutta häävieraista koostuvaa tappojoukkoa, ja vaikka ovat metsässä kahdestaan, eivät silti harrasta seksiä. Miksi eivät? Myöhemmin Morsian vakuuttelee Leonardon äidille, että on ”puhdas kuin vastasyntynyt lapsi”. Tämä puhtaus alleviivaa sitä pettymystä ja epätyydytystä, jota Morsian kokee: Leonardo on kuollut, ja muita miehiä ei Morsiamelle enää koskaan saa tulla.

Lorca on kirjoittanut näytelmän vahvasta naisesta ja aikansa stereotypioiden rikkomisesta. Näytelmässä juuri nainen on se, joka päättää lähteä intohimottomasta avioliitosta ja määrää itse seksuaalisuudestaan, kun ei suostu Sulhasen tahtoon. Nainen tekee päätöksen karkaamisesta, mutta samalla viettelee miehen, Leonardon. Viettelevä nainen on tuttu rooli kirjallisuudessa, mutta Lorcan näytelmässä viettelevän naisen rinnalle nostetaan vielä itse luonto. Mies ei syytä naista, vaan koko luontoa ympärillään, ihmisyyttä, ihmisen luontoa. Leonardo sanoo Morsiamelle: ”Kun näin sinut matkan päästä minä painoin silmäni maahan. Mutta nousin ratsuni selkään ja se tuli sinun portillesi. Häähuntusi hopeiset neulat saivat mustumaan vereni– Mutta syy ei ole minun, itse maa on tähän syynä, ja se tuoksu joka lähtee hiuksistasi ja rinnoiltasi!” Vastakkainasetteluna syntinen nainen ja puhdas neitsyt toistuvat koko näytelmän ajan, ja on mielenkiintoista, että Morsian on niitä kumpaakin.

Näytelmässä on Morsiamen lisäksi paljon muitakin mielenkiintoisia naishahmoja, ja tähän lopuksi voisi vielä mainita niistä yhden. Kuu on mukana näytelmässä ihmisnäyttelijän hahmossa, mutta Kuuta esittää naisen sijaan ”kalpeakasvoinen poika”. Kuoleman rooli on annettu naiselle ”Kerjäläisvaimon hahmossa”. Naispuolinen Kuolema, joka käskee Kuuta, on verenhimoinen ja voimakas naishahmo, joka loppujen lopuksi päättää kaikkien näytelmän hahmojen elämästä.

morsian

Verinen morsian Veren häät -näytelmässä. Kuva: Victoria Reinsel.

 

 

 

Advertisement

Onneton loppu = paras loppu?

Oppilaani valittavat minulle usein siitä, että en anna heille luettavaksi romaaneja, joissa on onnellinen loppu. Kaikki valitsemani kirjat kuulemma loppuvat kuolemaan, useisiin kuolemiin tai muuten vain surullisesti. Rakastunut pari ei päädy yhteen. Kyläläiset polttavat päähenkilön elävältä. Koirakin kuolee. Ja tällaisia kirjoja minä käsken oppilaideni lukea tuhansia sivuja! Miksi?

viggo

Tie-romaanissa Viggolla ei mene hyvin.

Kirjallisuuteen kuuluu olennaisena osana konflikti, ristiriita, joka vie tapahtumia eteenpäin. Konflikti – esimerkiksi rakkauden tai ruoan etsiminen – pakottaa päähenkilön toimimaan, mikä johtaa lopulta konfliktin laukeamiseen hyvin tai huonoin seurauksin. Romaanin aikana päähenkilö siis aktiivisesti tavoittelee jotain, eikä vain passiivisesti ole. Päähenkilö ei ole kiinnostava, jos hän elää onnellisessa parisuhteessa vailla konflikteja. Kuka sellaisesta ihmisestä haluaisi lukea? Onko sellaisia oikeasti edes olemassa? Siksi kirjailija kirjoittaa päähenkilöstä, jonka elämää konfliktit värittävät.

Romaanin aikana kirjan henkilöt kohtaavat esteitä ja vaikeuksia. Moni lukija varmasti olisi hyvillään, jos siis edes lopussa nämä henkilöt saavuttaisivat sen, mitä ovat tavoitelleet, oli se sitten rakkaus tai ruoka. Ah, voisivat silloin lukijat huokaista. Miten ihana loppu! Niin, onhan tällaisia loppuja paljonkin. Mutta miksi valitsen oppilailleni niitä toisenlaisia, onnettomia loppuja? Aloin miettiä sitä itsekin.

Luetutan koulussa oppilailleni pääsääntöisesti sellaisia romaaneja, jotka ovat jo kirjallisuuden kaanonissa tai vahvasti matkalla sinne, eli sellaisia romaaneja, jotka ovat  saavuttaneet klassikon ja hyvän kirjan statuksen. Sellaisia, joiden hyvyyttä ei enää tarvitse perustella. Ja juuri näiden kirjojen keskuudessa onnettomat loput ovat, kuten oppilaanikin ovat huomanneet, selvänä enemmistönä. Voisiko olla, että kirjallisuuden kaanoniin ei kovin helposti pääse onnellisella lopulla? Onko onnettomasti loppuva romaani jotenkin koskettavampi, vavahduttavampi, että sellainen päätyy useammin klassikoksi kuin onnellinen loppu?

Tuulen viemää -romaania (1936) on usein sanottu maailman parhaaksi rakkausromaaniksi. Ja miten se päättyy? Voitte varmaan arvata. Ei ainakaan rakkaussuhteen kannalta onnellisesti. Titanic-elokuvan (1997) katsoivat aikoinaan kaikki, tai ainakin melkein, ja kuolevan Leonardo DiCaprion katse jäi kyllä mieleen. Emily Brönten Humiseva harju (1847) taas sisältää kovin vähän rakkautta ottaen huomioon, että sekin on nostettu parhaiden rakkausromaanien listalle useasti. Ja ei, siinä ei ole onnellista loppua. Rakkaussuhde ei helposti pääse kirjallisuuden kaanoniin, ellei siinä ole jotain yllättävää, kuten traaginen loppu. Jotain, joka nostaa tapahtumat arjen yläpuolelle.

titanic

Titanic-elokuvan loppu ei näytä onnelliselta. 

Lukijathan toivovat onnellista loppua. Jos kirjailija kirjoittaa sellaisen, lukija ei ylläty. Mutta kuolema, se yllättää. Ja jää mieleen. Paras esimerkki tästä ei tule romaanien joukosta vaan näytelmän muodossa: jos Romeo ja Julia eivät olisi joutuneet taistelemaan rakkautensa edestä sukunsa riitojen keskellä eivätkä olisi lopussa tehneet kumpikin itsemurhaa, olisiko näytelmä noussut kaikkien aikojen parhaaksi näytelmäksi ja samalla kuuluisimmaksi rakkaustarinaksi ikinä? Romeon ja Julian tarina olisi ollut aika lailla erilainen, jos he olisivat voineet seurustella vapaasti ja mennä hetken päästä naimisiin ihan julkisesti. Ketä se olisi kiinnostanut? Sellaistahan näkee ympärillä ihan livenäkin koko ajan.

r+j

Romeo ja Julia onnettomina.

Empiirisenä testinä etsin netistä romaanien TOP 10 -listoja, jotka listaavat Suomen parhaita kirjoja. Erilaisia listauksia on tietenkin valtava määrä, ja useimmilla listoilla on enemmän kuin 10 kirjaa. Valitsin täysin umpimähkäisesti tämän koosteen, ja siitäkin vain viisi ensimmäistä kirjaa. Lopetuksien osalta tilanne näyttää seuraavalta: Huom! Juonipaljastuksia tulossa.

  1. Juhani Aho: Papin rouva (1893): Rakkaudettomassa järkiavioliitossa elävä papin rouva rakastuu vieraaseen mieheen, mutta pari ei saa toisiaan. Loppu on onneton.
  2. Elmer Diktonius: Janne Kuutio (1932): Päähenkilö Kuutio kuolee, joten loppu on onneton.
  3. Pentti Haanpää: Noitaympyrä (1931): Päähenkilön ystävä tekee lopussa itsemurhan,  ja päähenkilö ei enää pysty asumaan Suomessa, joten lähtee kulkemaan maantietä kohti Neuvostoliittoa. Pitäisin tätä melko onnettomana loppuna.
  4. Veikko Huovinen: Siintävät vuoret (1959): Kahden nuoren orastava rakkaustarina ei saa edes kunnon alkua, ja Reima-poika jää alakuloisiin tunnelmiin. Onneton loppu siis.
  5. Aino Kallas: Sudenmorsian (1928): Päähenkilö-ihmissusi-Aalon ihmishahmo poltetaan elävältä vastasyntyneen lapsensa kanssa ja susihahmon ampuu Aalon aviomies. Erittäin surullinen loppu.

Pienen pieni empiirinen testini paljastaa siis onnettomien loppujen yleisyyden klassikkojen keskuudessa. Tätä testiä olisi hauska laajentaa, mutta sitä vaikeuttaa se, että usein romaanien lopun onnellisuus tai onnettomuus on varsin tulkinnanvaraista. Esimerkiksi Laura Esquivelin romaanissa Pöytään ja vuoteeseen rakastavaiset saavat vihdoin lopussa toisensa, mutta kuolevat sitten hieman yllättäen kesken seksikohtauksen, ja sitten tulipalo vielä tuhoaa koko sukutilan – ja tämä loppu on joidenkin oppilaiden mielestä romanttinen ja onnellinen.

Eli ehkä kaikki onkin vain tulkinnasta kiinni?

es

Onnellinen vai onneton loppu päähenkilöille? Kuva elokuvasta Pöytään ja vuoteeseen.