Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)

Kustannusosakeyhtiö Siltala

141 s.

Kannen kuva: Elina Warsta

nalkavuosi

Välttelin tämän romaanin lukemista pitkään. Takakannessa on lyhyt katkelma romaanista, ja katkelmassa kerrotaan kissanpennun hukuttamisesta. Takakansiteksti piti minut erossa kirjasta monta vuotta, kunnes vihdoin uskalsin lukea kirjan – vain huomatakseni, että kissan hukutus onkin oikeasti vain metafora nälälle. Huh.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi-romaani sijoittuu ajallisesti reiluun puoleen vuoteen, lokakuusta 1867 alkaen seuraavaan kesään. Suuret nälkävuodet koettiin Suomessa vuosina 1866-1868, jolloin kuoli lähes kymmenen prosenttia Suomen väestöstä. Pettuleivät – tai jopa jäkäläleivät – ovat toki tuttuja historian tunneilta, mutta romaani kertookin tarinaa ihmisistä, joilla ei ole enää edes niitä ja juomavesikin on jäässä. Silloin pitää lähteä kerjuulle.

Kirjassa seurataan Korpelan perhettä, johon kuuluvat vanhemmat Juhani ja Marja sekä lapset Mataleena ja Juho. Jälkimmäiset kolme saavat jokainen oman nimikko-osan kirjassa. Mataleenan kirjassa kerrotaan, kuinka perhe lähtee kodistaan vaellukselle ruoan perään, Marjan kirjassa taas ollaan vasta vähän lähempänä Pietaria, joka kangastelee jossain kaukaisuudessa, Marjan illuusiona. Romaanin eläytyvänä hän-kertojana toimii näissä osissa kuitenkin vain Marja; lapset eivät pääse ääneen.

Romaanissa vaelletaan lumisen, kylmän maiseman keskellä kohti seuraavaa leipäpalaa, kohti seuraavaa vetoisaa navettaa, jonne kerjäläiset ehkä päästetään nukkumaan yhdeksi yöksi. Mieleen nousee väkisinkin Cormac McCarthyn Tie (2006), jossa päähenkilö poikineen kulkee apokalyptisessa maailmassa kohti etelää: Juho repii äitinsä ylös hangesta. Huohottaen Marja lähtee taivaltamaan eteenpäin. Viima repii lunta pellolta ja heittelee sitä, ei osaa päättää, miltä suunnalta kävisi kulkijoiden kimppuun. Nälkävuoden miljöö on kylmempi, mutta yhtä toivoton kuin dystopisessa Tiessä.

Köyhien ja nälkäisten vastapainona romaanissa kerrotaan myös rikkaiden elämästä. Toisena kirjan eläytyvänä kertojana toimii Teo Renqvist -niminen lääkäri, joka kiertää katsomassa sairaita ja seurustelee Helsingin päättäjien kanssa. Teon veli Lars ja tämän vaimo Raakel jäävät etäisemmiksi hahmoiksi. Kaikista eniten pintaraapaisuksi jää sen sijaan senaattori, joka kertoo ajatuksiaan muutaman sivun mittaisissa luvuissaan. Jonkun on nähtävä kauemmas, yli horisontin, senaattori ajattelee ja näyttää lukijalle välähdyksen tuon ajan politiikasta.

Romaanissa ruoasta puhuvat kaikki, mutta nälänhätä ei näytä kuitenkaan kovasti koskettavan rikkaita. Muiden nälkää sen sijaan kuvataan paikoitellen naturalistisen kerronnan kautta niin elävästi, että romaania lukiessaan on iloinen jokaisesta ateriastaan. Luin hiljattain myös toisen romaanin, jossa kerrottiin nälänhädästä; Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa -romaani (2009) kuvaa Biafran sotaa. Päähenkilöinä ovat siinä kuitenkin lähes pelkästään rikkaat ja etuoikeutetut, jotka kyllä kuolevat, mutta eivät nälkään. Niinpä Nälkävuosi tuntuu pääsevän syvemmälle ihmisten hätään kiinni.

Romaanin kieli on ihmeellisen kaunista ja välillä jopa lyyristä. Marjan hourailut on esitetty omaperäisten vertausten ja metaforien kautta, ja myös unet ovat kuin satua: Taivas on käärmeensilmän värinen. Ensimmäinen tähti syttyy, ja Marja tuntee miten käärme katsoo häntä ja Juhoa. Kieli tuo mieleen Cormac McCarthyn romaanin Kaikki kauniit hevoset (1992), jossa kuvataan paljon armotonta, tappavaa luontoa. Kuvaus on kaunista, tapahtumat eivät, aivan niin kuin Nälkävuosi-romaanissakin.

Nälkävuosi-romaani jää mieleen pitkäksi aikaa. Sivuja ei ole paljon, mutta Korpelan perheen tarina koskettaa. Kun lapsi pyytää leipää äidiltään, jolla sitä ei ole antaa, kirjailijan ei ole tarpeen selittää pitkästi. Lukija kyllä ymmärtää äidin tunteet muutenkin. Äiti, lämmitä, pikkuinen Juho pyytää kirjassa, ja sen äiti voi onneksi tehdä – sillä kertaa. Romaanin alku ja loppu kietoutuvat prologissa ja epilogissa yhteen, ja rinnastavat Korpelan perheen Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaanin Mäkelän perheeseen. Nälkävuoden loppu yllättää lukijan hienosti, ja antaa samalla aivan uuden sävyn koko muulle romaanille.

Advertisement

Kirja kansien perusteella

Lupasin kirjoittaa tänne blogiini kirjan julkaisuun liittyviä asioita, ja yksi etappi kohti julkaisua on jälleen saavutettu. Kirjani kansi on valmistunut! Olen odottanut tätä hetkeä siitä lähtien, kun sain kuulla, että kirja julkaistaisiin. En tiedä teistä muista, mutta minulle kirjan etukannella on merkitystä.

Usein sanotaan, että kirjaa ei saisi tuomita kansien perusteella. Se on toki kaunis sanonta, mutta ei pidä kovinkaan usein paikkaansa. Totuus on, että kannet vaikuttavat siihen, valitaanko kirja vai ei. Pakkauksen ulkonäöllä on väliä. Kannen tehtävänä on herättää tulevan lukijan huomio ja saada lukija ottamaan kirja käteensä. Jos niin tapahtuu, tutkimuksen mukaan (Clark & Phillips, 2008) kirjan ostamisen todennäköisyys viisinkertaistuu. Never judge a book by it’s cover. Joidenkin mielestä sanonta on alunperin tarkoitettu ironiseksi.

Olen lukenut monia kirjoja, joilla on tarinaan sopimaton kansi, muuten vain huono kansi tai ehkä jopa sellainen kansi, josta ei saa oikein mitään tolkkua. Harva kansi on sinänsä ruma, mutta joskus niitäkin sattuu vastaan. Se on makuasia, tiedän kyllä, mutta kaikkien aikojen rumimman kannen palkinnon mielestäni voittaa yksi suosikkikirjoistani:

MOSL

Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu. Kannen kuva Reino Uusitalo. 11. painos.

Melkein kyynel silmässä joudun katsomaan tätä kantta. Metsää, tyttö… Eikö tästäkin kuvasta olisi saanut houkuttelevamman? Toisaalta, jos tietää että kirja myy kuitenkin – ja Mukkahan myy –  niin miksi maksaa graafikolle… Toisen palkinnon tässä rumuuskilpailussa saa itsemurhakansi:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Arto Paasilinna, Hurmaava joukkoitsemurha.

Niin, joukkoitsemurha. Kiehtova aihe, ja varmasti kannen suunnittelijalla on herännyt aiheesta ajatus jos toinenkin. Ja mitä siitä on saatu aikaan? Kasa tylsistyneen näköisiä ihmisiä. Pallo, joka on ehkä kuu? En näe kannessa hurmaavuutta enkä itsemurha-aikeita, ja kansi saa minut epäilemään, onko tämäkin sitä paljon puhuttua ironiaa. Niin tai näin, kansi ei ainakaan minua sytytä.

Oman kirjani kanteen olen tyytyväinen, vaikka etukäteen pelkäsin, että en ehkä pitäisi kannesta. Sain antaa kannen tekoon ideoitani, ja toivoin, että kuva ei olisi liian tyttömäinen tai hempeä. Tässäkin Nordbooksin graafikko, Jenina Törmänen, on mielestäni onnistunut. Kanteen on laitettu taustalle kuva Englannin Stonehengestä, mikä toimii hyvin, sillä kivet luovat uhkaavaa tunnelmaa. Kannen väritys on tumma, eikä siinä onneksi ole käytetty vaaleanpunaista.

Ilmeisesti Stonehenge ei ole kirjan kansissa kovin yleinen aihe. Tarkistin asian Kirjasammon sivuilta, jossa saa hakea kirjan nimeä sen kannen perusteella. Hakukenttään voi kirjoittaa, mitä kansikuvassa muistaa nähneensä – esimerkiksi hakusana ”kädet” tuottaa 752 tulosta. Stonehenge taas tuottaa vain viisi osumaa.

Pidemmittä puheitta julkistan siis oman kanteni, tässä se on!  Ottaisitteko sen käteenne kaupassa tai lainaisitteko kirjastosta, pelkän kannen perusteella?

Afroditen askelin_etukansi_0

Kannen kuva: Jenina Törmänen.